Ihmiset

Sarvilahdessa asutaan jo neljässä polvessa

21.3.2022

Idyllinen Sarvilahti on uinuva kylä. Aikoinaan kyläläiset tunsivat toisensa ja seuratoiminta oli vilkasta. Nyt alueelle on muuttanut uusia lapsiperheitä. Ehkä heidän myötään kylä alkaa taas vilkastua.

 

Talvi­nen sun­nun­tai lumisateises­sa Lovi­isan Sarvi­lahdessa on hil­jainen, ihan kuin koko kylä nukkuisi Ruususen unta. Etelä-Sarvi­lahdessa Var­pustien yli kul­kee pikkuinen sil­ta, jon­ka alla talvel­lakin pulput­taa Sarvi­lah­den järveltä vir­taa­va kapea joki. Puiden oksat taipu­vat tum­man veden ylle, ja pienet jäälam­pa­reet täplit­tävät rauhal­lis­es­ti lipu­van veden pin­taa. Saarisen sat­upu­u­tarha nukkuu talvi­un­ta pak­sun lumipeit­teen alla, mut­ta ulko­raken­nuk­ses­ta pilkot­taa val­oa. Siel­lä kas­va­vat kevät­tä odot­ta­vat taimet. Puu­tarhan peräl­lä mehiläisy­hdyskun­ta viet­tää talvieloa. Var­pustien ja Krou­vin­tien risteyk­sessä on suuri omakoti­ta­lo, jon­ka ikkunoista voi päätel­lä, että siinä on aikoinaan toimin­ut kyläkaup­pa. Nyt taloa asu­vat Jokiset jo toises­sa polves­sa. Naku­tamme naa­pu­ri­talon ovikoputin­ta. Kyltissä lukee Rib­ac­ka. 

– Täl­lä paikalla on aikoinaan sijain­nut riihi, ker­too Hele­na Fors­bäck-Turunen, talon emän­tä. 

Hänen puolison­sa Har­ri Turunen on kotoisin Lahdes­ta, mut­ta Hele­na on syn­tynyt ja asunut Etelä-Sarvi­lahdessa lap­suuten­sa ja nuoruuten­sa. Opiske­lut ja työt veivät hänet aikoinaan pois kotikylästä. Aja­tus palu­umuu­tos­ta tun­tui hänestä kuitenkin luon­te­val­ta, kun sen aika tuli. Fors­bäck-Turusen pariskun­ta muut­ti Sarvi­lah­teen vuon­na 1990 Hele­nan van­hempi­en läheisyy­teen. 

– Etsimme Har­rin kanssa täältä omakoti­taloa, mut­ta päädy­imme sit­ten raken­nut­ta­maan oman talon tälle ton­tille. Ja hyvin olemme viihtyneet, Hele­na hymy­ilee.

 

KROUVINTIELLÄ JUOTETTIIN HEVOSIA

Hele­na ja Har­ri ovat molem­mat jääneet äsket­täin eläk­keelle pitkän työu­ran jäl­keen. Aika ei ole käynyt pitkäk­si, sil­lä talos­sa ja pihal­la riit­tää hom­maa. Etenkin lumi­nen talvi on teet­tänyt töitä. Parhail­laankin kinos­ten vai­men­ta­mas­sa maise­mas­sa hyrrää sarvi­lahte­laisen Stengårdin trak­tori, joka pus­kee lun­ta men­nessään. Har­rikin hakee varas­tos­ta tehokkaan lumilin­gon. Sen pärinä saa Mauwi-kissan käpäli­in vauh­tia, ja fasaanirou­vakin pyrähtää lentoon pen­saan alta lumikiepistään. Sisäl­lä Mauwi käper­tyy Har­rin käsi­var­sien muo­dosta­maan pesään. 

– Min­ul­la ei ollut ennen Hele­naa minkään­laista suhdet­ta Sarvi­lah­teen, eikä edes Lovi­isaan. Pait­si, että kaupunki­in ajet­taes­sa tör­mät­ti­in kirkkoon, Har­ri muis­telee.

Hele­na ker­too, että kun aikoinaan alueel­la sovit­ti­in tei­den nimistä, oli Krou­vin­tie itses­tään selvä val­in­ta. Tääl­lä on siis ollut jonkin­lainen krou­vi, juot­to­la? Har­ri on tutus­tunut alueen his­to­ri­aan kir­jal­lisu­u­den kaut­ta.

– Viereisel­lä ton­til­la oli hevosten juot­topaik­ka. Vesi oli rautapi­toista, ja hevosten mieleen. Maas­ta on löy­tynyt van­ho­ja esineitä, kuten kolikoi­ta. Var­pustien alus­sa on vielä van­ha hevospuomikin jäl­jel­lä, Har­ri ker­too.

 

NELJÄ SUKUPOLVEA

Turunen-Fors­bäck­it ovat myös akti­ivis­es­ti mukana yhdis­tys­toimin­nas­sa, Har­ri toimi­in Syke ry:ssä ja Hele­na paikalli­sis­sa VPK:ssa, Lovi­isan Toris­sa ja edelleen papereil­la elos­sa olevas­sa nuorisoseuras­sa. Hele­na toivoisi, että alueen yhdis­tys­toim­inta vilka­s­tu­isi jälleen. Aikoinaan jär­jestet­ti­in paljon kivo­ja tapah­tu­mia pitkin vuot­ta. Har­rin ja Hele­nan kolme Kolumbi­as­ta adop­toitua las­ta saa­pui­v­at koti­in Etelä-Sarvi­lah­teen vuon­na 1999. Nyt ympyrä on sulkeu­tu­mas­sa. Julian asuu Por­voos­sa, Adri­ana Tukhol­mas­sa, mut­ta tytär Yein­er muut­ti Sarvi­lah­teen las­ten­sa Edwinin ja Ericin kanssa. Hele­nan van­hem­mat Maj-Britt ja Ing­vald asu­vat edelleen Hele­nan lap­su­u­denkodis­sa.

– Meitä on nyt tääl­lä neljä sukupolvea. Se tun­tuu kival­ta, Hele­na hymy­ilee.

Mikä sit­ten on muut­tunut vuosikym­menten var­rel­la? Hele­nan lap­su­udessa kaik­ki tun­si­vat toisen­sa, kyläilti­in paljon ja aina sai tun­tea itsen­sä ter­ve­tulleek­si. Kun Sarvi­lahti liit­tyi kalli­ik­si koet­tuun kun­nal­lis­tekni­ikkaan parikym­men­tä vuot­ta sit­ten, moni talo meni myyn­ti­in. 

– Enää en tunne läh­eskään kaikkia ihmisiä tääl­lä, ja kyläi­lyyn pitää vara­ta aika pari viikkoa etukä­teen.

 

 

 

CITY-IHMISESTÄ MAALAISEKSI

Pohjois-Sarvi­lahdessa tapaamme kar­tanon asukkaat Kristof­fer Ram­sayn ja Johan­na Holm­strömin. Holm­ström muut­ti Sarvi­lah­teen muu­ta­ma vuosi sit­ten. Siihen asti hän oli pitänyt itseään city-ihmisenä, mut­ta muut­to maalle onkin tun­tunut todel­la kival­ta. 

– Tosin talves­ta en pidä. Onnek­si rat­sas­ta­maan pääsee talvel­lakin. Val­oku­vaan myös mielel­läni Sarvi­lah­den kau­ni­ita maisemia, Johan­na ker­too.

Kristof­fer on syn­tyjään sarvi­lahte­lainen. Koulut on käy­ty tääl­lä, ja alueel­la on edelleen tut­tu­ja koulukavere­i­ta. Nuore­na hän asui jonkin aikaa myös Helsingis­sä ja Kirkkon­um­mel­la. 

– Palasin kotiseudulle parikymp­pisenä. Viih­dyn tääl­lä, mut­ta julk­ista liiken­net­tä ei valitet­tavasti ole nimek­sikään, hän pahoit­telee.

 

 

 

KARTANON MAILLA

Etelä-Sarvi­lahtea hallinnoi komea, 1600-luvul­la raken­net­tu Suur-Sarvi­lah­den kar­tano. Kar­tanolle johtaa upea koivuku­ja, mut­ta kulk­i­joi­ta tapaa har­voin näin sydän­talvel­la. Sen sijaan pel­loil­la näkee paljon hiihtäjiä, joi­ta tulee Sarvi­lah­teen Valkos­ta saak­ka. Han­kikan­nos­ta ovat naut­ti­neet myös fat­bike-pyöräil­i­jät. Tiel­lä jalan- ja tas­sun­jäljistä voi kuitenkin nähdä, että koiran­ulkoilut­ta­jat ovat olleet liik­keel­lä. Ainakin söpö nap­pisilmäi­nen Boss-koira ulkoilut­taa kotiväkeään mon­ta ker­taa päivässä. Kun jäl­jet tamp­pau­tu­vat ympyräk­si, voi arva­ta tut­tu­jen tavan­neen ja vai­h­ta­neen ajatuk­sia. Pupun papanat keskel­lä tietä ker­to­vat, että jotain on jyr­sit­ty. Ei kai sen­tään kar­tanon upei­ta istu­tuk­sia? Lumi­nen talvi on tuiskut­tanut kar­tanon Ron­ja-koiran kopin uppeluk­si­in, mut­ta hyväl­lä sääl­lä se kiipeää kop­pin­sa katolle ja vahtii sieltä tiluk­si­aan. Mitään se ei sano, mut­ta kat­soo sitäkin tarkkaavaisem­pana. Kar­tanon koivuku­jal­la voi nähdä myös las­ten­rat­taiden jälk­iä. Klemitsin­tielle muut­tanut kiipeilyalan yrit­täjä Car­oli­na Mikan­der on liik­keel­lä poikansa Jimin ja kah­den mini­huskyn­sa kanssa. 

– Sarvi­lahdessa on hyvä asua. Asumme Kuninkaantien ja moot­tori­tien välis­sä. Toivon, että met­sää ei hakat­taisi siten, että moot­tori­tie tulisi liian lähelle koti­amme. Siitä olen iloinen, että kun Jimi joskus läh­tee koulu­tielle, niin Sarvi­lahdes­ta pääsee valais­tua pyöräti­etä pitkin Lovi­isan keskus­taan saak­ka, Car­oli­na kiit­tää. 

Pienen lapsen äit­inä Car­oli­na iloit­see siitä, että Hele­nan ja Har­rin tytär Yeinar muut­ti lapsi­neen lähelle. Naa­pureil­ta hän on kuul­lut, että aikoinaan alueel­la jär­jestet­ti­in paljon kaikkea kivaa ja yhteisöl­listä toim­intaa. Ehkä Hele­nan toive seu­ra­toimin­nan vilka­s­tu­mis­es­ta toteu­tuukin joskus tule­vaisu­udessa.

– Perustin Sarvi­lahdelle omat Face­book-sivut. Toiv­ot­tavasti saamme jär­jeste­tyk­si yhdessä kaikkea mukavaa toim­intaa, Car­oli­na hymy­ilee.

 

 

 

 

Sarvilahden luonto on upea 

Sarvi­lahdel­la on oma järvikin. Se saa kesäisin liplat­taa tai lev­ätä talvel­la jääkan­nen alla rauhas­sa. Talo­ja tai mökke­jä ran­noil­la ei ole, sil­lä sen kylk­iä reunus­ta­vat kar­tanoiden koske­mat­tomat maat. Jär­ven läheisyy­teen sijoite­tus­sa riis­takam­eras­sa ovat vilah­ta­neet hirvi, peu­ra ja tali­ti­ainen, mut­ta alueel­la mah­dol­lis­es­ti liikku­vat karhut tai vil­lisi­at eivät ole sille poseer­an­neet. Vaik­ka järvi on kalaisa, ei siel­lä ole silti nimek­sikään liikku­jia. Iso kissa tup­suko­r­va näyt­tää kuitenkin kaap­i­neen käpäläl­lään pilkki­jän jät­tämää syöt­tikalaa. Tup­suko­r­van vierailu jär­ven jääl­lä koi­tui pari vuot­ta sit­ten myös peu­ran kohtalok­si. Ja on jääl­lä nähty myös susi, oikein muhkea alfau­ros.    

 

Pikkukaupun­gin kaupungi­nosasar­jat löy­dät täältä!

 

Tek­sti: Rei­ja Kokko­la Kuvat: Arto Wiikari

1