Vauvaloma Loviisassa

Pikkukaupun­ki-lehden kah­den viikon asum­is­jak­son voit­ta­neet Cecil­ia ja Joel Wolff viihtyivät eri­no­mais­es­ti Lovi­isas­sa alakaupun­gin omakoti­talos­sa. 

Helsinkiläiset Cecil­ia ja Joel Wolff osal­lis­tu­i­v­at Pikkukaupun­ki-lehdessä julka­istu­un haku­un, jos­sa etsit­ti­in kiin­nos­tunei­ta kokeile­maan Lovi­isas­sa asum­ista. Hake­muk­ses­saan tuoreet van­hem­mat ker­toi­vat rakas­ta­vansa luon­nos­sa liikku­mista, ja sitä Lovi­isa heille tar­josikin. Vaeltamista ja kiipeilyä har­ras­ta­va pariskun­ta jou­tui tosin hie­man sopeut­ta­maan luon­toretk­iään nelikuisen Moa-Li vau­van ehdoil­la.

– Jos olisimme olleet kah­den, olisimme var­maankin kiertäneet Kukuljär­ven reitin, mut­ta vau­van kanssa se olisi ollut liian han­kalaa. Muuten saimme naut­tia Lovi­isan luon­nos­ta ja kävimme myös läheisel­lä Valk­mu­san kansal­lispui­s­tor­e­it­il­lä ihaile­mas­sa suo­maise­maa, Cecil­ia ja Joel ker­to­vat.

Vaik­ka elet­ti­in jo syysku­u­ta, säät suo­si­vat enim­mäk­seen vieraita­mme. Heistä oli upeaa kul­jeskel­la Lovi­isan­lah­den ran­nas­sa ja nous­ta har­julle.

– Har­jul­ta löy­tyi paljon mustikoi­ta, vaik­ka oli jo syyskuu. Boul­deroin­tia emme luon­nol­lis­es­ti pysty nyt vau­van kanssa har­ras­ta­maan, mut­ta tiedän, että Lovi­isan alueel­la on ihan huip­pu kiipeily­paikko­ja ja -reit­te­jä. Ovathan met­sät täyn­nä kiviä ja upei­ta kallioi­ta, Cecil­ia toteaa.

Kuten yleen­sä ensi ker­taa Lovi­isas­sa vierail­e­vat, myös Joel häm­mästyi kat­soes­saan kivien täyt­tämiä met­siä. Hän on lähtöisin Län­si-Uudelta­maal­ta Siun­tios­ta, mut­ta asunut yli kymme­nen vuot­ta Helsingis­sä.

– Lovi­isan lisäk­si täl­laisia kivimet­siä taitaa olla vain Poh­jan­maal­la.

Iso talo ja taidetta

Heistä oli myös luk­sus­ta asua omakoti­talos­sa Lovi­isan his­to­ri­al­lises­sa alakaupungis­sa. Tun­tui kival­ta viet­tää vau­va-arkea tilavas­sa talos­sa, vaik­ka per­he viihtyy hyvin myös kak­sios­saan Roi­hu­vuores­sa Itä-Helsingis­sä.

Auto per­heel­lä on ollut vas­ta puoli vuot­ta.

– Helsingis­sä liikumme paljon metrol­la ja polkupyöräl­lä. Auton han­kimme juuri ennen koron­a­pan­demi­aa, ja nyt siitä on ollut hyö­tyä, kun olemme halun­neet vält­tää joukkoli­iken­nevä­lineitä, Joel toteaa.

His­to­ri­al­lises­sa alakaupungis­sa per­he viihtyi hyvin, ja sieltä oli help­po lähteä liik­keelle. Läh­es kaikkialle pääsi kävellen vaunu­jen kanssa.

Kun Joel teki päivisin etätöitä muo­toilu­opin­to­jen­sa paris­sa, Cecil­ia piipahti Moa-Lin kanssa kau­pas­sa tai toril­la osta­mas­sa tuoret­ta kalaa. Per­he myös söi use­asti rav­in­tolois­sa.

– Deger­by Gillen lounas oli eri­no­mainen, samoin ruo­ka Loca­lessa, Sakuras­sa ja Bistro Thi Kimis­sä. Gril­limp­istä sai reilua gril­liruokaa, he kiit­tävät.

Korona ja syksy verot­ti­vat luon­nol­lis­es­ti tapah­tu­mia, mut­ta taide-elämyk­siä Cecil­ia ja Joel pää­sivät silti koke­maan muun muas­sa Lovi­isan Kon­strun­danis­sa. He kävivät val­oku­va- ja taidenäyt­telyssä sekä tutus­tu­mas­sa kerami­ikkataiteeseen.

– Kävimme myös Gal­le­ria Theodoris­sa, Cecil­ia sanoo.

Juuret Loviisassa

Cecil­ial­la juuret ovat Lovi­isas­sa, sil­lä äidin mum­mon pien­ti­la sijait­see Koskenkylässä Tetomis­sa. Nyky­isin paik­ka on Cecil­ian äidin omis­tuk­ses­sa.

– Se on nykyään kesämökkikäytössä. Joskus, min­un ollessa ihan pieni, van­hempani suun­nit­te­liv­at talon ostamista Rantatieltä, mut­ta päädy­imme kuitenkin Helsinki­in, Cecil­ia ker­too.

90-luvun puo­livälis­sä Cecil­ian per­heel­lä oli tapana vuokra­ta mök­ki Per­na­jan alueelta, meren ran­nas­ta Lapp­norista. Sil­loin Lovi­isan seu­tu tuli tutuk­si myös talvi­aikaan.

– Mök­ki oli vuokrat­tuna läpi vuo­den, pait­si yleen­sä heinäku­us­sa, kun sille oli muu­ta käyt­töä, Cecil­ia ker­too.

Joeli­in jo ensim­mäi­nen koke­mus pikkukaupungista teki vaiku­tuk­sen. Alakaupun­gin talol­ta oli muka­va piipah­taa Laivasil­lalle ja kul­jeskel­la meren­ran­taa pitkin. Sopi­vaa vastapain­oa kaupunki­laiselämälle.

Voisiko olla mah­dol­lista, että per­he jon­ain päivänä hom­maa itselleen ”maalaiskodin” Lovi­isas­ta?

–Ehkä se ei ole meille juuri nyt ajanko­htaista, kun työt ja opin­not ovat Helsingis­sä, he pohti­vat.

Kuka tietää, ehkä kip­inä jäi kuitenkin kytemään.

Tek­sti: Rei­ja Kokko­la Kuvat: Kale­vi Ketolu­o­to