Lifestyle, Puutarha

Värikkäiden tarinoiden talo

14.6.2017
Tarinoiden talo Mariankadulla

Onko talo ollut museo? Mis­tä keit­tiön tapetit on han­kit­tu? Saako muumimuke­ja ostaa? Asut­teko te oikeasti tääl­lä? Kysymyk­siä satelee, kun Kaisa ja Tuo­mo Kor­pela avaa­vat kotin­sa ovet yleisölle. Pöy­dän ääreen istah­taes­sa ymmärtää pian, mikä lop­u­ton määrä tari­noi­ta Mar­i­ankatu seit­semäl­lä on ker­rot­ta­vanaan.

 

Tuo­mo Kor­pela laskeskelee Lovi­isas­sa elet­tyjä vuosia.

– Koh­ta tulee neljän­nesvu­o­sisa­ta täy­teen. Muu­timme tänne 1993 vap­puna. Sitä ennen olimme käyneet Lovi­isas­sa vain muu­ta­mas­sa Gun Thess­man­in jär­jestämässä asun­tonäytössä. Muu­ta emme paikkakun­nas­ta tien­neet.

Tuo­mo ker­too Mar­i­ankadun taloon muu­tos­ta.

– Meinasi men­nä jän­näk­si, kun ves­san ala­puoli­sista rak­en­teista löy­tyi mojo­va vesi­vahinko. Valkoinen möh­näkasa muis­tut­ti soker­i­top­paa. Sen saimme kuitenkin raken­nus­tarkas­ta­jan avul­la kään­net­tyä eduk­semme.

Heti muu­ton jäl­keen Kor­peloiden mielessä liikkui mon­en­laisia suun­nitelmia, mitä kaikkea talolle ja piharaken­nuk­selle tehtäisi­in.

– Onnek­si moni hätäi­nen idea jäi toteut­ta­mat­ta. Kyl­lä rauhalli­nen aset­tumi­nen ja parin vuo­den tun­nustelu­ai­ka on paras vink­ki täl­laisen talon osta­jalle. Talos­sa ja puu­tarhas­sa asi­at hah­mot­tuvat pikkuhil­jaa ja hakeu­tu­vat itses­tään luon­teville paikoilleen.

 

korpela_9

 

korpela_2

 

Pihasauna heti, muuten ei hop­pua

Pihasaunan rak­en­tamises­sa ei kuitenkaan aikail­tu. Se valmis­tui vielä samana vuon­na, kun Kor­pelat oli­vat muut­ta­neet Mar­i­ankadulle. Talon välipo­h­ja piti myös kiireesti eristää asum­is­mukavu­u­den ja läm­mi­tysku­lu­jen takia. Muu­toin Kor­pelat päät­tivät olla hop­puilemat­ta remont­tien kanssa.

Kaisa Kor­pela muis­telee parinkymme­nen vuo­den takaista pihaa.

– Korkea heinikko. Vaahteroiden reunus­ta­mat sorakäytävät. Pihan poik­ki kul­ki oikopolku, jota uimar­it käyt­tivät ran­nalle kulkies­saan. Jonkin­lainen aitakin oli, kos­ka yht­enä iltana eräs nuorukainen kur­vasi mer­sul­laan aidan läpi.

– Van­haa aitaa ei enää voitu kor­ja­ta, joten tilalle raken­net­ti­in uusi. Liikut­tavin­ta oli­vat aidan pah­ki aja­neen nuoren miehen anteek­sipyyn­tökäyn­nit, jot­ka jatkui­v­at läpi kesän.

Piha­hom­mat alkoi­vat tosis­saan aidan rak­en­tamis­es­ta.

– Naa­pureil­ta sain vinkkiä van­han kasvi­maan sijain­nista. Rupesin rak­en­ta­maan samalle paikalle uut­ta, isoäidin opit mielessäni, Kaisa ker­too.

Pihan Ranta­tien puoleinen pää­ty on kokenut aiko­jen saatossa suurim­mat muu­tok­set. Vielä 1900-luvun alkupuolel­la, kun Rantati­etä ei vielä ollut ole­mas­sakaan, tämä osa pihas­ta kasvoi kaislikkoa, johon niitet­ti­in veneille rantau­tu­misväyliä.

Ranta­puis­tikon poh­ja syn­tyi 1960-luvul­la, kun alueelle tuoti­in ton­neit­tain täyt­tö­maa­ta. Vielä 1970-luvul­la ton­tin Ranta­tien puoleises­sa päädyssä oli talo, joka joudut­ti­in sit­tem­min maan vajoamisen vuok­si purka­maan.

Kor­pelatkin ovat joutuneet koke­maan savisen meren­po­h­jan haas­teel­lisu­u­den, kun luon­nonkivi­jalan varaan raken­net­tu puna­mul­tainen ulko­raken­nus vajosi paris­sakymme­nessä vuodessa läh­es puoli metriä.

 

Ei niin huonoa, ettei hyvääkin

Rom­ah­ta­maisil­laan ollut piharaken­nus pisti vauh­tia suun­nitelmi­in, joi­hin oli­vat jo pitkään kuu­luneet ajatuk­set työ- ja kasvi­huoneesta.

Alapi­ha oli aiem­min palvel­lut talous­pi­hana, jos­sa hoidet­ti­in muun muas­sa neli­u­u­nisen talon polt­top­u­usavot­ta. Kotilot ja etanat oli­vat val­lan­neet alueen omak­seen ja niiden häätämisek­si tarvit­ti­in järe­itä kon­ste­ja.

– Onnek­si naa­puris­sa asuu ammat­ti­lainen, joka ymmär­si pro­jek­tiemme päälle, Tuo­mo Kor­pela kehuu arkkite­hti Kaj Ander­sso­nia.

– Alun perin pikku­taloon piti tul­la tilat meille molem­mille, mut­ta minä val­tasin koko stu­dion itsel­leni. Onnek­si Tuo­mollekin saati­in pihaan oma man­cave, Kaisa nyökkää vastapäisen val­tamerikon­tin suun­taan.

– Siel­lä me istu­taan iltaa työkalu­jen keskel­lä, kylän suurim­man hyön­teishotellin suo­jis­sa, Tuo­mo vir­nuilee, ja viit­taa kont­tia vas­ten nojaavaan halkopinoon.

Molem­mat vaikut­ta­vat oloi­hin­sa eri­no­maisen tyy­tyväisiltä.

Kaisan atel­jeen ikku­nas­ta näkyy merelle ja puis­toon sekä pääraken­nuk­sen ulko-ovelle ja kuis­tille.

– Tytöt vähän häm­men­tyivät, kun ker­ran soitin ja sanoin, että nyt on tarpeek­si kavere­i­ta talos­sa, Kaisa nau­rah­taa.

Alapi­han täys­re­mon­tis­sa oli aikamoinen urak­ka. Uusi raken­nus piti paa­lut­taa ensin 16 metri­in saak­ka.

– Lasite­tun kasvi­huo­neosan takia kaik­ki piti ottaa var­man päälle. Kirvesmiehet pystyt­tivät run­gon ja tekivät kaik­ki lasitustyöt. Ja minä tein kaik­ki muut raken­nushom­mat, mitkä suinkin osasin tai pystyin opet­tele­maan.

– Sel­l­aista asum­i­nen tääl­lä Lovi­isas­sa on. Kysel­lään osaav­il­ta ja autel­laan itse mui­ta, kun pystytään, Tuo­mo tuumaa.

 

korpela_5

 

korpela_3

 

korpela_11

 

Pikkukaupunki­maista yhteisöl­lisyyt­tä

Raken­nuk­sen viimeis­te­ly­vai­heessa käyti­in pihan kimp­pu­un. Alapi­has­ta kuorit­ti­in 20 sentin ker­ros maa­ta pois. Sit­ten levitet­ti­in maan­raken­nuskankaat ja sepeli.

Pois­pure­tun piharaken­nuk­sen järeät jalka­kivet komeil­e­vat nyt alapi­halle raken­netun muo­top­u­u­tarhan keskiössä.

Hopearenkaat Kaisan ranteessa helähtävät, kun hän eläy­tyy demon­stroimaan upean unikkois­tu­tuk­sen syn­tyä.

– Ystävältä saadut siemenet kämmenel­lä ihmettelin, mihin nämäkin nyt mah­tu­vat. Olin jo melkein uno­htanut, että tuo­hon ne piti viska­ta. Täyteläi­sistä pio­ni­u­nikoista ja sor­mustinkuk­ista tuli mainio pari.

Kaisa yhtyy Tuomon ajatuk­si­in pikkukaupunki­lais­es­ta yhteisöl­lisyy­destä.

– Kun pääsimme istu­tus­vai­heeseen, ei men­nyt kauankaan, kun jo aloin saa­da kasviehdo­tuk­sia ja jako­taimia naa­pureil­ta ja ystäviltä. Esimerkik­si Keck­manin Eijan kurs­seil­ta sain todel­la paljon hyödyl­lisiä vinkke­jä kasvien yhdis­te­lyyn ja sijoit­telu­un.

 

Muni­via filmitähtiä

Kor­pelat ovat löytäneet oloisen­sa elämän­tyylin talo­van­hus­ta vaalies­saan, ja he jaka­vat koke­muk­si­aan mielu­usti kaikkien kiin­nos­tunei­den kanssa.

Kohtaamiset ja vierail­i­joil­ta saatu palaute ovat pitäneet portin auki Lovi­isan Wan­hat Talot -tapah­tu­man, avoin­ten puu­tarhapäivien ja Lovi­isan Joulu -tapah­tu­man ajan jo vuosia. Osa ihmi­sistä poikkeaa vuosit­tain kat­so­maan, minkä pro­jek­tin pariskun­ta täl­lä ker­taa on aloit­tanut tai saanut päätök­seen.

– Aina jotain on meneil­lään. Yhteen Onneli ja Anneli -eloku­vaan tääl­lä kuvat­ti­in pihako­htaus­ta, johon halut­ti­in mukaan mei­dän kanat ja labrador­in­pen­tu Lil­li. Voitte kuvitel­la sitä säätämistä, kun eläink­oulut­ta­ja Tuire Kaimio pitää kiin­ni yhtä liik­keelle las­ket­tavaa kanaa ja minä koiran­pen­tua, ja molem­mat yrit­tävät nähdä, mihin lop­ut kanat ovat karan­neet – ja tietenkin kam­era koko ajan käy ja eläin­ten pitäisi tal­len­tua filmille oikein taimat­tuina, Kaisa pyyhkii otsaansa.

Luul­tavasti tämäkin talo on valin­nut asukkaansa. Talosta kerät­tyjä tieto­ja selail­lessaan huo­maa, että tääl­lä on asunut tekevää, käden­taitoista väkeä aina ensim­mäis­es­tä asukkaas­ta läh­tien. Sen maini­taan olleen, kuinkas muutenkaan, ruukun­tek­i­jä.

 

korpela_6

 

korpela_10

 

korpela_121

 
 

Tek­sti Anna Palas­maa  Kuvat Eeva Kan­gas

1
Pikkukaupunki