Taide on järjetöntä

Kuvataiteilija Pia Sirén näkee taidetta siellä missä moni muu ei näe. Kun hieman siristää silmiään, konkreettinen asia tai esine voi muuttua miksi vain. Rakennusmateriaaleista syntyy kiehtovaa taidetta, joka jättää mielikuvitukselle tilaa.

Kuvataiteil­i­ja Pia Sirén ker­too olleen­sa jo lapse­na tui­jot­teli­ja. Tui­jot­teli­ja viihtyi luon­nos­sa tui­jot­tele­mas­sa kasvil­lisu­ut­ta, met­sää, pui­ta. Tui­jot­teli hän muual­lakin. Kun koulun pihal­la räys­täästä tip­pui vesi, se muut­tui tui­jot­teli­jan silmis­sä tietenkin vesiputouk­sek­si. Tui­jot­telu johti kuvit­telu­un, joka onkin Pian lem­p­isana.

– Luon­nos­sa ollessani kuvit­telin ja punoin itsel­leni sat­u­ja met­sässä. Kun vähän siristää silmiä, voi nähdä jotain ihan uut­ta. Mieliku­vi­tus muokkaa konkreet­tiset asi­at uusik­si, Pia kuvailee maail­maa taiteil­i­jan silmin.

Lap­suuten­sa hän asui Paraisil­la. Kotona äiti piir­si ja maalasi. Koulus­sa oli hyvät opet­ta­jat ja kuvisker­ho. Lukion Pia kävi Hol­lan­nis­sa Haagis­sa. Pääainei­ta valit­ti­in kolme, joista Pial­la yksi oli kuvataide. Hänel­lä oli ”mielet­tömän” hyvä opet­ta­ja.

– Yliop­pi­laak­si valmis­tut­ti­in pystyt­tämäl­lä oma näyt­te­ly. Min­un näyt­te­lyni liit­tyi ihmiske­hoon. Siihen kuu­lui body­paintin­gia, val­oku­via ja huonekalu­ja. Sain taides­tipendinkin, Pia muis­telee.

Opin­not jatkui­v­at Tam­pereen Taide- ja viestin­tä -AMK:ssa, jos­sa hän opiske­li muun muas­sa video- ja val­oku­vaus­ta. Hol­lan­nin vuosien jäl­keen englan­nin kie­len taito oli niin vah­va, että Pia lähti opiskele­maan Turun yliopis­toon englan­tia sivuaineenaan taide­his­to­ria.

– En mis­sään vai­heessa ajatel­lut, että taiteesta tulisi min­ulle ammat­ti. Eihän suvus­sa eikä lähipi­iris­sä ollut ammat­ti­taiteil­i­joi­ta, Pia toteaa.

Käyn­ti muiden kurssi­lais­ten kanssa Helsin­gin Kias­mas­sa oli kuitenkin kään­teen­tekevä. Innos­tus tun­tui koko kropas­sa.

– Muis­tan, kuin­ka ihan tärisin bus­sis­sa matkalla koti­in.

Opiskel­tuaan kaikki­aan kahdek­san vuot­ta taidet­ta, Pia valmis­tui Kuvataideakatemi­as­ta vuon­na 2012 kuvataiteen mais­terik­si. Hänel­lä on ollut lukuisia näyt­te­ly­itä yksin ja yhdessä muiden kanssa niin Suomes­sa kuin ulko­mail­lakin.

– Olen työsken­nel­lyt kuvataiteil­i­jana apu­ra­ho­jen turvin. Instal­laa­tio­työni eivät ole hel­posti myytävis­sä.

”Taide on jär­jetön­tä!”

Pian suhde luon­toon on edelleen vah­va. Hän on poht­in­ut paljon sitä, mitä luon­to oikein on. Tai oikeas­t­aan mikä ei ole luon­toa. Mikä on luon­non vas­tako­h­ta? Onko ihmisen rak­en­ta­ma puis­to enem­män luon­toa kuin talo? Hän käyt­tää tilataiteessaan pääasi­as­sa raken­nus­ma­te­ri­aale­ja, kuten terästikkai­ta ja muovipres­su­ja. Niistä tulee pal­mu­ja, mui­ta pui­ta ja kasve­ja. Jäävuo­ri­akin.

– Käyt­tämäl­lä karu­ja raken­nus­ma­te­ri­aale­ja pyrin alle­vi­ivaa­maan kysymys­tä, mikä kaik­ki kuu­luu luon­toon. Ovathan myös käyt­tämäni pres­sut osa luon­toa. Ne on tehty fos­si­ilis­es­ta öljys­tä, eli siis kuolleista dinosauruk­sista, Pia huo­maut­taa.   

Instal­laa­tio­teok­set syn­tyvät yleen­sä nopeasti, ja kyseisen tilan määrit­täminä. Ensin Pia tutus­tuu tilaan, ja lop­un määrit­tää aika. Hän luo ihmisille illu­u­sion luon­nos­ta karhei­den raken­nus­ma­te­ri­aalien avul­la. Jokainen kokee näyt­te­lyn oma­l­la taval­laan, ja niin pitääkin.

– Jonkun mielestä on ihanaa kulkea näyt­telyssä kuin piiloutuneena met­sään. Toinen voi kokea tilanteen oudok­si, pelot­tavak­sikin. Jollekin instal­laa­tio edus­taa leikil­lisyyt­tä. Joku pohtii, onko kyseessä kan­nan­ot­to luon­non puoles­ta, Pia kuvailee. 

Usein instal­laa­tion rak­en­tamiseen suun­nit­telus­ta toteu­tuk­seen on aikaa vain viikko. Sil­loin Pia tekee 20-tun­tisia päiviä. Joskus on haikeaa purkaa teos näyt­te­lyn päät­teek­si.

– Toisaal­ta tilapäisyys kuu­luu taiteeseeni. En tee mitään pysyvää, mikä on mielestäni voimavara. Se opet­taa ole­maan het­kessä, pysäyt­tää. Taide on jär­jetön­tä! Se on hyvää vastapain­oa elämälle, Pia hymy­ilee. 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la Kuvat Vir­pi Lehti­nen