Sienet, nuo jumalten pojat

Syksyllä taas sienet, metsän ihanat aarteet nostavat päätään sienihullun iloksi. 

Jotkut eivät voi sietää sieniä niiden ”epämääräisen” suu­tun­tu­man vuok­si. Toiset taas van­draa­vat keväästä alku­talveen sieni­herkun perässä. Maail­mas­sa sie­ni­la­je­ja on arvi­ol­ta 100 000, mut­ta luul­tavasti hyvin paljon enem­män. Suomes­sa on 6 500 sie­ni­la­jia, joista 200 on luokitel­tu hyviksi. 

Suo­ma­lai­sista met­sistä tal­teen kerätään vuosit­tain 2–10 miljoon­aa kiloa sieniä. Keskimäärin niitä syödään 1,5 kiloa henkilöä kohti vuodessa. Kan­nat­taisi syödä, sil­lä tutkimusten mukaan sienet ovat erit­täin ter­veel­listä suuhun­pan­tavaa. Sieniä syömäl­lä ihokin pysyy kim­moisana, ja hiuk­set ja kyn­net kukois­ta­vat. 

Joitain sieniä kut­su­taan afro­disi­akeik­si eli lem­men­nos­tat­ta­jik­si. Ei ihme, että aikoinaan Kiinas­sa arvoste­tu­im­mat sienet varat­ti­in vain ylhäisön nau­tit­taviksi, ja muinaises­sa Egyp­tis­sä niitä pidet­ti­in kuolemat­to­muu­den kasveina, joi­ta ain­oas­taan faaraot sai­vat syödä. Heille sienet oli­vat jumal­ten poikia, jot­ka oli lähetet­ty maa­han ukkosen salam­oissa. 

Mut­ta mitä ajatelti­inkaan Euroopas­sa? Ger­maaneille sienet sopi­vat vain noi­tien keitok­si­in myrkky­inä! 

Ethän hyl­jek­si hap­eroa!

Kaik­ki tun­te­vat tatit, kanttarel­lit ja sup­pilo­vahverot, mut­ta hert­tainen hap­ero jää mon­elta met­sään. Ja niitä vas­ta onkin! Erivärisiä kaunot­taria on tun­nis­tet­tu 130 eri lajia, mut­ta luul­tavasti niitä on tuplas­ti enem­män. 

Ruoan­laitossakin monikäyt­töi­nen hap­ero on hap­ero, eli sen jal­ka mur­tuu taitet­taes­sa. Lähis­erkus­taan rouskus­ta se eroaa siinä, että haavoitet­tu hap­er­opar­ka ei itke maiti­aisnestet­tä. 

Hap­er­on voi tun­nistaa sen kasvu­paikan, läheisen puu­la­jin, lakin ja jalan väristä, helt­to­jen tihey­destä, maus­ta ja tuok­sus­ta. Sien­estäjä voi arva­ta, mis­sä hän kohtaa havupuis­to­hap­er­on, tai miltä sil­li­hap­ero tuok­suu. Tytön­hap­ero ei ole mikään hupakko, vaan yleinen ja miedon­makuinen ruokasieni. Polt­ti­aishap­ero ja likaisen kel­lan­ruskea haisuhap­ero voivat jäädä noukki­mat­ta kori­in jo nimen­säkin takia. Harv­inainen jalokivi, ametis­ti­hap­ero olisi ihana löytää! 

Hap­er­ois­sa on muun muas­sa B-vita­mi­ine­ja, bioti­inia, folaat­tia, mag­ne­siu­mia, tenole­ja ja sterole­ja. Kaikki­han tietävät, että met­sis­sä on myös vaar­al­lisen myrkyl­lisiä sieniä, kuten kor­vasieni ilman esikäsit­te­lyä. Niitä neljää muu­ta, valkokär­pässien­tä, kavalakär­pässien­tä, suip­pumyrkky­seitikkiä tai myrkkynääpikkää on turha tässä edes maini­ta.   

Tek­sti Rei­ja Kokko­la Kuva Shut­ter­stock