Ihmiset, Luonto & outdoor, Lifestyle

Saaristolaiselämää Bisauddin niemellä

15.5.2018
Saaristolaiselämää - salakapakka

Meren kim­mellystä, kalas­tamista, kivo­ja naa­pure­i­ta ja hyvää yhteishenkeä. Trum­petin soit­toa kesäil­las­sa. Vierailu Peter Aho­sen suku­ti­lal­la ker­too saaris­to­laiselämästä Lovi­isas­sa.

Lovi­isan Saaris­to­tien var­res­ta ulkone­va Bisaud­din­tie päät­tyy niemeen. Niemen sivuil­la kuiskii kaislikko, hiekalta voi pulah­taa uimaan. Kivet reunus­ta­vat kapeaa kärkeä, joka on tul­vil­laan kielo­ja. Ne tuli­vat ”jostain”, kun Bisaud­din niemel­lä asu­va Peter Aho­nen puhdisti sen mieleisek­seen.

Kaikkial­la kim­meltää meri, jota tek­isi mieli ihail­la ilta-auringos­sa lai­turil­la istuen, kielo­jen keskel­lä, auringos­sa teras­sil­la tai puun katveessa saunaran­nas­sa.

Raken­nuk­set on ripotel­tu ton­tille niin, että jokaisel­la on arvoisen­sa paik­ka. Saaris­to­lais­ti­laan kuu­luu myös van­ha navet­ta, joka on osit­tain muutet­tu auto­tal­lik­si. Mäen pääl­lä on vierasta­lo, enti­nen pir­tukaup­pa, jon­ka ikku­nas­ta välke­htii meri. On ulkosauna tupi­neen sekä talas, joka on sis­ustet­tu kau­ni­in rouheasti saaris­to­lais­teemaan enti­sa­jan musi­ikkia myöten.

 

Kaik­ki on tehty rakkaudel­la

Ensin Peter Aho­nen joh­dat­taa mei­dät rantaan teras­sille, jolle hän on kat­tanut herkullisia lohileip­iä. Mainit­takoon, että niiden valmis­tus ei ollut käynyt ihan het­kessä. Peter on tehnyt elämän­sä aikana pitkän uran rav­in­toloit­si­jana, joten hän ei laske käsistään mitään puo­livil­laista. Ystävät Anssi ja Leena Laine ovat mukana iltapäivän vietossa.

– Peterin tar­joilut ovat aivan iha­nia, kos­ka ne on tehty rakkaudel­la. Kaik­ki tääl­lä on tehty rakkaudel­la, Leena sanoo kat­sellen ympärilleen.

Peter on asunut van­hal­la suku­ti­lal­laan 20 vuot­ta, joista viimeisim­mät yksin. Tai ei oikeas­t­aan ihan yksin, sil­lä Täbi-kissa on seu­rana. Täbi tark­istaa tuli­jat arvokkaasti kauem­paa ja me ihailemme sen muhkeaa hän­tää. Komea on tämä nor­jalainen met­säkissa! Onnekaskin se on ollut.

– Joku oli heit­tänyt sen autos­ta, ja me löysimme sen. Min­un seuras­sani se viihtyy, mut­ta muuten se on vähän arka, kun tulee vierai­ta.

 

”Kaupun­gin val­ot” soi ihanas­ti

Pikkukaupun­ki-lehti sai hauskan viestin joltakul­ta Peterin naa­puril­ta. Nimit­täin sel­l­aisen, että usein kesäil­toina naa­pu­rit saa­vat naut­tia kau­ni­ista trum­petinsoitos­ta.

– No, johonkin aikaan illas­ta yleen­sä, Peter toteaa hakies­saan rakkaan soit­ti­men­sa.

”Kaupun­gin val­ot” soi ihanas­ti kesäpäivän auringos­sa. Nuore­na miehenä Peter soit­ti yhty­eessä, ja tien­esteil­lään hän mak­soi opin­ton­sa kok­ki- ja stuert­tik­oulus­sa Ahve­nan­maal­la.

– Peter­il­lä on tääl­lä aina paljon vierai­ta, joten yksin hän ei suinkaan ole Täbi-kissansa kanssa. Hän on hyvin sosi­aa­li­nen ja vier­aan­varainen, Anssi ja Leena ker­to­vat.

 

 

 

Ilves ja merikot­ka kylässä

Saaris­to­lais­ti­lal­la hiip­pailee myös paljon eläin­vierai­ta. Yksi taval­lisim­mista on tietenkin hirvi, samoin peu­rat ovat vakiovierai­ta.

Ilvek­sen jälk­iä näkyy siel­lä tääl­lä. Ker­ran Keita­lan suun­nal­la ilves hyp­päsi tielle ja pysähtyi het­kek­si kat­so­maan Peter­iä ennen kuin se loik­ki matkoi­hin­sa. Toisel­la ker­ral­la tämä uljas kiss­apeto tuli talon pihalle asti. Sil­loin Täbi-kissa vais­tosi isom­man laji­toverin­sa läs­näolon ja liraut­ti kar­vapöksy­i­hin­sä, eli tarkem­min san­ot­tuna lat­tialle.

– Se tiesi, että pihal­la oli ilves, Peter sanoo.

Joitakin vuosia sit­ten pihalle lennähti toinen komea vierail­i­ja, merikot­ka. Se istahti piha­lam­pun päälle. Kun Peter läh­estyi sitä varovasti ja hil­jak­seen jutellen, kot­ka päästi hänet muu­ta­man metrin päähän.

Peter epäilee, ettei se ollut vielä ihan täysikasvuinen. Ehkä sen pesä oli ollut sel­l­aises­sa paikas­sa, että se oli tot­tunut ihmisääni­in. Niin rauhal­lis­es­ti se seurasi Peterin läh­estymistä ja kuun­teli jut­telua.

Harv­inainen kohtaami­nen toi Peterin mieleen toisenkin ajatuk­sen. Peterin vaimo Elis­a­beth oli kuol­lut äkil­lis­es­ti.

– Ehkä Bet­ty tuli kat­so­maan, onko piha hyvin hoidet­tu.

 

Pir­tu­muis­to­ja

Ja onhan se. Kivikkoinen maa on saanut ylleen hiekkaa ja mul­taa. Nur­mi on kau­nis ja lyhyek­si leikat­tu. Kukkia on kaikkial­la, ja jokainen kukkapenk­ki ja pen­sas on pieteetil­lä hoidet­tu. 150-vuo­tias suku­ta­lo on saanut arvoisen­sa kohtelun.

– Har­voin näkee näin hienos­ti hoidet­tua pihapi­ir­iä. Tääl­lä voi oikein tun­tea sukupolvien käden jäl­jet, kuten muual­lakin saaris­to­laiskylässä, Leena pohtii.

Veneva­jas­sa saaris­to­laisu­us suo­ras­taan tul­vii yllemme. Pienet myrsky­ly­hdyt kulke­vat vierekkäin sei­nustal­la ja yllämme. Verkko­ja on joka lähtöön, osa koris­teena. Pain­oina käytet­tyjä iha­nia lasi­pal­lo­ja kil­luu omis­sa verkko­pus­seis­saan.

Itse asi­aan pääsemme pian, kun ihmettelemme aitoa pir­tukanis­te­ria. Tuskin kenellekään on yllä­tys, että Lovi­isan seudun ran­nikko oli yksi vilkkaim­mista pir­tun salakul­je­tu­s­paikoista. Viros­ta kaa­hat­ti­in veneil­lä Lovi­isaan lastien kanssa. Täältä ihmeainet­ta sit­ten levitet­ti­in eri puo­lille maa­ta.

Peter ker­too elävästi, miten salakul­jet­ta­jat aikoinaan jymäyt­tivät tullin miehiä. Ainakin piti olla nopeampi vene kuin tullin miehillä. Lisäk­si tarvit­ti­in ovelu­ut­ta. Kun tul­li lähti ruskean veneen perään, se saat­toi kado­ta aivan yllät­täen.

– Salakul­jet­ta­jat maala­si­vat veneen pikapikaa valkoisek­si saaren suo­jis­sa. Ja kas, ruskea vene oli kadon­nut. Mais­sa se vas­ta urak­ka odot­tikin. Salakul­jet­ta­jat raa­ha­si­vat kym­men­täkin kehoonsa kiin­nitet­tyä kanis­te­ria pitkin Lovi­isan kivikkoisia met­siä.

 

Rav­in­to­laelämää ja silkkikukkia

Talas­mökissä kuul­tu­jen tari­noiden jäl­keen pääsemme ihmettelemään Peterin omaa ”Lovi­isan ihmettä”, nimit­täin Lovi­isan leiket­tä.

Tätä herkullista leiket­tä sai aikanaan Chez Peter -nimis­es­tä rav­in­to­las­ta, jota Aho­sen pariskun­ta pyörit­ti Lovi­isan keskus­tas­sa vuosi­na 1973–1981.

– Saa­toimme tar­jo­ta parhaim­mil­laan 600 ruo­ka-annos­ta päivässä. Lovi­isan voimalaitok­sen rak­en­t­a­mi­nen oli juuri alka­nut, ja sieltäkin kävi väkeä syömässä. Myös kulk­i­jat itära­jan takaa tuli­vat syömään.

Erikoista oli, että jo tuo­hon aikaan Peter ja Elis­a­beth kehit­tivät hyvin kan­sain­välisen menun. Oli espan­jalaista, venäläistä ja jopa kiinalaista ruokaa tar­jol­la suo­ma­laisen kotiruoan lisäk­si.

Lovi­isan leike oli kuitenkin rav­in­tolan hit­ti­tuote. Sen kir­peä kastike yhdis­tet­tynä hedelmien makeu­teen jäi kutkut­ta­maan herkut­telijoiden makuher­mo­ja pitkik­si ajoik­si. Vielä vuon­na 2017 Face­bookissa kiis­telti­in siitä, mitä ihmettä leik­keen kastik­keeseen oikein kuu­luu.

Lop­ul­ta rav­in­to­labisnes kävi liian raskaak­si. Työpäivät venyivät aamuku­ud­es­ta iltakymme­neen. Niin­pä Ahoset siir­tyivät uuteen yrit­täjyy­teen. Maail­manympäri­matkansa aikana he selvit­tivät, mikä maail­mal­la myy. Kiinas­sa valmis­te­tut silkkikukat!

– Niitä myim­mekin todel­la paljon ympäri Suomen.

 

 

 

Jotain ihan omaansa

Lähtiessämme aja­tus kier­tyy vielä saaris­to­laisu­u­teen. Mitä se oikein on?

Ystävät, naa­pu­rit ja tois­t­en aut­ta­mi­nen nou­se­vat esi­in. Kalas­t­a­mi­nen, ken­ties rosvopaistin syömi­nen yhdessä illan viiletessä.

Leena ja Anssi ovat osta­neet Peterin aikoinaan kun­nos­ta­man talon kymme­nen kilo­metrin päästä Saaris­to­tien läheltä.

– Me olemme olleet tääl­lä kuusi vuot­ta. Meil­lä on sel­l­ainen tunne, että apu ja tuki ovat lähel­lä. Peterin luona on aina kiva vierail­la, he kiit­tävät.

Hyvästel­lessämme Peterin, Leenan ja Anssin tulee sel­l­ainen tunne, että saaris­to­laisu­udessa tosi­aan on jotain ihan omaansa. Ja ihan kuin olisin näh­nyt Täbi-kissan muhkean hän­nän vilah­ta­van nave­tan takana. Se on var­maankin seu­ran­nut vierailu­amme koko ajan taka-alal­la.

 

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to

1