Missä isäni on kulkenut

Rakkaus Lurensin kesäteatteriin ja isäänsä on kantanut Mats Tuomista yli neljänkymmenen tuotannon läpi: 36 julistetta, 15 lavastusta, lukemattomia valokuvia, dokumentti Gemenskapens styrka sekä pää- ja sivurooleja.

Moni­taiteil­i­ja on toimin­ut myös ääniteknikkona ja muusikkona torv­iorkesteris­sa näyt­tämöl­lä! Mut­ta nyt hän kut­suu uusia kykyjä esi­in ja suun­tau­tuu itse muille näyt­tämöille. Matsin mah­ta­va, arvokas elämän­työ Luren­sis­sa on päät­tynyt.

Alku

– Kaiken takana oli isäni, joka oli mukana käyn­nistämässä Luren­sia vuon­na 1965. Hänen kaut­taan min­ulle syn­tyi kiin­nos­tus teat­te­ria kohtaan. Ker­ran vuon­na 1968 isäni tuli koti­in ja sanoi, että sinä olet sit­ten mukana tänä vuon­na – siis me molem­mat pojat! Siitä se alkoi.
Myös Kjell-veli oli mukana toimin­nas­sa kak­si vuot­ta, mut­ta Mats jäi koukku­un paljon pidem­mäk­si aikaa.
– Olin yhdek­sän­vuo­tias, kun ensim­mäistä ker­taa olin mukana Luren­sis­sa. Se oli aikaa, jol­loin lapset oli­vat tiel­lä. Mut­ta Luren­sis­sa kaik­ki oli toisin. Mor­jens! Olitkin tuon 70-vuo­ti­aan kanssa, vaik­ka itse olit pieni ski­di. Se oli aivan ihmeel­listä!

Vuosien var­rel­la Mats Tuomi­nen sai kip­inän lavas­tuk­seen ja Lurensin visuaaliseen ilmaisu­un.
– Min­ul­la oli halu myös näytel­lä, mut­ta olin eri­tyisen kiin­nos­tunut visuaal­isu­ud­es­ta, olin­han koulut­tau­tunut myös somis­ta­jak­si, hän ker­too.
Se tuli taval­laan isän per­in­tönä. Hän teki usei­ta lavas­tuk­sia, ja itse olen aina pitänyt uusien ratkaisu­jen kek­simis­es­tä. Kun tekee lavas­tus­ta, sil­loin­han tehdään aina pro­to­tyyp­pi.
Sock­en­sko­makar­na-näytelmään vuon­na 1983 Mats Tuomi­nen teki lavas­tuk­sen, ja hänel­lä oli siinä myös päärooli. Tosin sen vuo­den lavas­tus toteutet­ti­in kollek­ti­ivis­es­ti, eikä hän halun­nut nimeään ohjel­male­htiseen.
Ohjaa­ja Georg Malvius kehot­ti Mat­sia hake­maan teat­teriko­rkeak­oulu­un.
– Mut­ta minä sanoin EI, not for me! Joskus jäl­keen­päin olen sit­ten ajatel­lut, että ohjaami­nen olisi voin­ut olla se oma jut­tuni.

Isän per­in­tö

– Ensim­mäi­nen vah­va Lurens-muis­toni liit­tyy siihen, kun olin äiti­ni kanssa käymässä Luren­sis­sa. Isä seisoi lapi­on kanssa kuopas­sa, jos­ta oli tule­va pyörivän kat­somon perus­ta. Muis­tan tuon het­ken tarkkaan vielä tänäänkin.

Eniten min­u­un on vaikut­tanut isäni luo­ma lavas­tus Spel­man på taket -esi­tyk­seen 1976.
– Se oli aivan yliv­er­tainen lavas­tus. Hän­tä aut­toi har­ras­ta­jataiteil­i­ja Sigge Ström­berg. Oli valit­tu teema, ja Marc Cha­gallin taide ja moti­iv­it maalat­ti­in sisälle seini­in. Se oli jotain sel­l­aista, mitä en ollut aiem­min kokenut. Kun saa­pui kat­so­moon, piti kulkea Cha­gallin moti­ivein raken­netun hau­tu­umaa­portin kaut­ta. Sym­bol­i­ik­ka oli tosi vah­va.
Isä inspiroi Mat­sia doku­men­toimaan ja ark­istoimaan Lurensin mate­ri­aalin. Se oli luon­te­vaa, oli­han hänen isän­sä ollut mukana aloit­ta­mas­sa toim­intaa.

Tule­vaisu­us

Nyky­isin toim­inta tun­tuu vähän toisen­laiselta. Talkoohen­ki on yhä enem­män katoa­mas­sa, ja toim­inta on kas­vanut niin isok­si, ettei sitä voi toteut­taa pelkästään vapaae­htoisvoimin.
Haas­tat­telus­sa pöy­dän toisel­la puolel­la istuu pelkäämätön visionääri, joka puhuu siitä, miten Luren­sia voi kehit­tää: miten tärkeää on pysyä ajas­sa kiin­ni ja aset­taa uusia vaa­timuk­sia.
– Teat­teri ei voi pysyä paikoil­laan ja tehdä vuodes­ta toiseen samo­ja asioi­ta. Pitää kehit­tyä ja vahvis­taa kat­so­jakoke­mus­ta. Emme voi piiloutua sen taakse, että olemme har­rastelijoi­ta, Mats Tuomi­nen kiteyt­tää.

Tek­sti: Tua Lind­holm-Blom­felt  Kuva: Arto Wikari