Lifestyle

Lapsi­perheen elämää pikkukylässä

13.6.2017
Perheen elämää pikkukylässä

Dufvelin­ien per­he asuu van­has­sa puu­talos­sa keskel­lä idyl­listä luon­toa Hardomin kylässä. Muut­to kaupungista oli oikea ratkaisu tässä elämän­ti­lanteessa.

 

Dufvelin-Laitikkaan per­he on asunut kyläidyl­lis­sä vuodes­ta 2009. Per­heeseen kuu­lu­vat van­hem­mat Jonas ja Mai­ja sekä hei­dän lapsen­sa Onni, 6, ja Lenni, 2 vuot­ta. Tärkeitä per­heen­jäseniä ovat myös Tuhi­na-koira sekä Lovi­isan kissa­t­alosta noudet­tu Pekka-kissa.

Mai­jan mielestä talo ja elämä pikkukylässä sopi­vat juuri tähän elämän­vai­heeseen. Ympäristö on rauhalli­nen, ja autol­la pääsee nopeasti asioille Lovi­isan keskus­taan. Siel­lä hän käykin las­ten kanssa päivit­täin.

– Talo ja puu­tarha ovat meille sopi­van kokoisia. Arki sujuu hyvin, eikä tarvitse keskit­tyä taloon tai puu­tarhaan liit­tyvi­in askareisi­in. Kaik­ki toimii, eikä edes lumen­lu­on­ti ole liian iso urak­ka. Se on min­ulle tärkeää täl­lä het­kel­lä, Mai­ja toteaa.

 

Talo lämpiää läh­es täysin puul­la

– On hienoa ajatel­la, että vaik­ka sähkö maail­mas­ta lop­puisi, me saisimme talon lämpimäk­si. Tosin, kuten kaikissa van­hois­sa puu­talois­sa, meil­läkin kul­je­taan vil­la­sukat jalas­sa. Äsket­täin sain remon­toiduk­si yläk­er­ran, joten siel­lä ainakin läm­pöä riit­tää, Jonas ker­too.

Ennen Hardomi­in muut­tamista Jonas ja Mai­ja asui­v­at Lovi­isan Kap­pelin­puis­ton kupeessa vuokral­la van­has­sa funkkistalos­sa. Keskus­ta ja palve­lut oli­vat kiven­heiton päässä. Jokin heitä kuitenkin veti maaseudun rauhaan, vaik­ka lap­sia ei vielä sil­loin ollutkaan. Pariskun­ta kierteli tut­tu­ja kylä­maisemia talo­ja kat­sellen.

– Mai­ja bon­gasi tämän talon. Kun tulimme tänne, se oli sit­ten siinä. Tun­nel­ma oli juuri oikea. Tämä talo kolahti heti molem­mille, Jonas muis­telee.

– Minus­ta oli hienoa, että talo oli alku­peräisessä kun­nos­sa osto­hetkel­lä, ja vielä ihan hyvin säi­lynyt, Mai­ja sanoo.

 

dufvelinit_10

 
dufvelinit_8

 

Lämpimäisiä uunista

Elämä hil­jaises­sa kylässä saa omat muo­ton­sa vuo­de­naiko­jen mukaan. Kesäl­lä on luon­nol­lis­es­ti enem­män tilaa olla ja liikkua, ja lapset pää­sevät myös pomp­pi­maan tram­poli­inil­la.

Kos­ka Mai­ja on enim­mäk­seen kotona las­ten kanssa, hän myön­tää, että joinain tal­ven pimeimp­inä het­k­inä hän kaipaa takaisin kaupunki­in. Onnek­si lähel­lä on kuitenkin sukua ja ystäviä, joil­la on samanikäisiä lap­sia. Mai­ja sanoo myös jut­tel­e­vansa ystävien­sä kanssa paljon puhe­limes­sa, ja hän on hei­hin yhtey­dessä myös sosi­aalisen medi­an avul­la. Onni on ollut pien­estä pitäen hoitopaikas­sa Lovi­isas­sa, ja viime syksynä hän aloit­ti eskarin.

– On mukavaa, että hänel­lä on valmi­ik­si kavere­i­ta eskaris­sa ja myöhem­min koulus­sa.

Aiem­min Mai­ja työsken­teli lovi­isalai­sis­sa rav­in­tolois­sa, mut­ta las­ten syn­nyt­tyä vuorotyö kävi liian raskaak­si ja han­kalak­si. Etenkin, kun Jon­aksen työt vievät hänet mer­ille aina viikok­si ker­ral­laan.

Kokon­aan ilman töitä Mai­ja ei kuitenkaan halun­nut jäädä. Per­heen tupakeit­tiön nurkas­sa on upea leiv­in­u­u­ni. Siinä Mai­ja pais­taa leip­iä per­heelle ja myyn­ti­in. Hän on mukana Reko-lähiruokapi­iris­sä, jon­ka kaut­ta hän myy paljon kiitos­ta saanut­ta saaris­to­laisleipää, mut­ta myös mui­ta leip­iä ja patonke­ja.

Mai­jan mielestä Reko-myyn­ti toimii hyvin. Hän voi keskit­tyä leipomiseen ker­ran viikos­sa, kun myyn­tipäivä läh­estyy. Se helpot­taa arkea pien­ten las­ten kanssa, etenkin sil­loin, kun per­heen isä on pois­sa.

– Leip­i­en jaot ovat iltaisin, joten leivon tilatut leivät samana päivänä. Reko toimii hyvin, sil­lä saan aina ennakkoon tietää, kuin­ka paljon mitäkin leipää täy­tyy leipoa. Ja onhan se aina ihanaa, kun ilmas­sa tuok­suu läm­min, vastapais­tet­tu leipä, hän hymy­ilee.

 

dufvelinit_3

 

Mie­len­rauhaa

Jonas työsken­telee ruotsin­laival­la ohjel­maisän­tänä. Lai­va kul­kee Turun ja Tukhol­man väliä pysähtyen myös Ahve­nan­maal­la. Työ ihmis­ten kanssa on äärim­mäisen sosi­aal­ista, ja siitä Jonas juuri pitääkin.

Viikko mer­il­lä ja viikko mais­sa on hänelle sopi­va työryt­mi. Työvuoron pää­tyt­tyä hän tulee Lovi­isaan hyvil­lä mielin.

– Tämä on min­ulle kuin parati­isi. Täy­delli­nen vastapaino inten­si­iviselle lai­vatyölle.

Mut­ta mitä Jonas miet­tii, kun hän läh­tee kotoa kohti Turkua? Ajatuk­set lentävät hyvin pian uuteen työru­pea­maan. Mai­ja ja lapset ovat laival­la mukana aina sil­loin täl­löin.

– Lähtemiseen tot­tuu, eikä sitä saa miet­tiä liikaa. Onnek­si meil­lä on tässä lähel­lä hyvä tur­vaverkko. Suku­laiset ja ystävät, Jonas toteaa.

Tuvan seinäl­lä on koris­te­lau­ta­nen, jos­sa lukee: Hil­jaisu­us. Guru med­i­toi. Vaik­ka lause on vit­sikäs, siinä piilee tiet­ty totu­uskin. Jonas on nimit­täin kehit­tänyt kiihkeän arjen helpot­tamisek­si Sen­shin Do -rentou­tus­li­ikun­ta­la­jin, jon­ka avul­la voi saavut­taa mie­len­rauhan. Tätä menetelmää hän on kehit­tänyt kym­menisen vuot­ta, ja nykyään Sen­shin Do -har­joituk­sia jär­jestetään eri puo­lil­la Suomea kahdek­san lisenssio­h­jaa­jan voimin. Jonas itse har­joitut­taa muun muas­sa kulut­tavaa lai­vatyötä teke­viä kol­le­goitaan.

– Olin aiem­min himourheil­i­ja. Treenasin todel­la kovaa usei­ta laje­ja. Sen myötä sain myös monia urheilu­vam­mo­ja. Kun lensin maastopy­örän selästä, solis­lu­u­ni irtosi ja jouduin lep­äämään mon­ta kuukaut­ta. Sil­loin aloin miet­tiä, miten voisin treena­ta hil­jaisem­min, kehoa ja mieltä rentout­taen, Jonas ker­too.

Elämä kau­ni­is­sa pikku­talos­sa on täl­lä het­kel­lä Jon­akselle ja Mai­jalle juuri se oikea elämän­ta­pa. Luon­to ja sen antimet ovat lähel­lä.

Mai­jan mielestä Hardomin kylässä paras­ta on juuri oma rauha.

– Saa halutes­saan olla omis­sa olois­saan.

Mai­ja ja Jonas ovat kuitenkin tiedosta­neet sen, että elämä muut­tuu ja tuo uusia haastei­ta ja tilaisuuk­sia. Elämää ei voi liikaa suun­nitel­la eteen­päin, on hyvä olla kiin­ni het­kessä. Jon­ain päivänä voi olla edessä muut­to kylältä takaisin kaupunki­in.

– Jos vain on mah­dol­lista, jät­täisimme sit­ten tämän talon kesämökik­si. Mut­ta juuri nyt mei­dän on hyvä olla tässä, he totea­vat. 

 

dufvelinit_6
 
dufvelinit_9
 
 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Vir­pi Lehti­nen

2
Pikkukaupunki