Kelkan kyydissä — På snöskoterns rygg

Kaikki­han eivät tykkää lumes­ta, mut­ta moot­torikelkkail­i­jan tal­ven se kru­u­naa. Koko krop­pa on käytössä, kun isol­la kissal­la painel­laan men­emään. Samal­la voi naut­tia upeista talvi­maisemista.

Neljän kelkan seu­rueemme läh­tee matkaan suo­raan Hen­rikssonin takapi­hal­ta. Punaista kelkkaa ohjaa Lovi­isa Kelk­ka Tour­ing ry:n puheen­jo­hta­ja Janine Hen­riks­son-Wiberg, ja toista ajaa hänen miehen­sä Jonte Wiberg kyy­dis­sään hei­dän poikansa Rico.

Heti lähdön jäl­keen ylitämme moot­tori­tien eläimille tarkoitet­tua ylikulkusil­taa pitkin. On jän­nää kat­sel­la alla kiitäviä auto­ja korkeal­ta kelkan selästä.

Jonkin aikaa ajet­tuamme porukkaan liit­tyy myös Mats Krog­a­rs sport­tikel­ka­llaan. Ajamme letkas­sa Reinon Hen­rikssonin tahti­in. Hän tarkkailee takana tule­via kelkko­ja taustapeileistä ja tarpeen tullen pysähdymme odot­ta­maan mui­ta kuske­ja. Oman porukkamme lisäk­si ketään muu­ta ei näy.

Välil­lä jän­nitän, että jak­saako kelk­ka kul­jet­taa mei­dät molem­mat haas­tavas­sa maas­tossa, jos­sa lumen alta pilkot­taa välil­lä varpu­ja ja oksia. Vah­va kelk­ka kuitenkin jak­saa puskea tien­sä läpi syvienkin notkelmien ja ylös mäk­iä. Täl­lainen ajo var­maankin rasit­taa moot­torikelkkaa.

– Sehän tykkää tästä. Nämä on tehty tätä varten, Reino lohdut­taa.

Ihanat maise­mat

Lumi pöl­lyää, moot­tori hyrrää ja poukkoilus­ta huoli­mat­ta meno on muka­van pehmeää. Kau­nis lumi­nen met­sä­maise­ma aukeaa ympäril­lämme, kun matkaamme Lovi­isas­ta Särkjär­ven maas­toi­hin. On ihan pakko hipaista lapasel­la kelkkau­raa reunus­tavien kuusien ojen­tamia lumisia oksia.

Reit­ti mutkit­telee läpi met­sien. On kuu­sia, alas­to­mia koivu­ja tiukas­sa rivis­sä sekä tiheää män­tymet­sää. Met­sän siimek­ses­tä syöksymme pel­lon laitaan ja siitä Tesjoen yli. Kelk­ka kiiruh­taa yli loskan, ja pian ohi­ta­mme jokeen auen­neen avoimen vir­ta­paikan.

Pel­lol­la meno tärisyt­tää kelkkaa, aurat­ul­la tiel­lä on tasaisem­paa, mut­ta pienet kivet kolisut­ta­vat menopelin suk­sia. Pian taas sukel­lamme pehmeään han­keen met­säiselle uralle.

Reino on ajanut tämänkin reitin kym­meniä ker­to­ja, joten hän tun­tee kivet ja kan­not, mutkat ja mäet. Välil­lä pehmeä lumi vetää kelkkaa pienta­reelle, mut­ta tot­tuneesti hän ohjaa sen takaisin uralle. Sopi­van het­ken tullen hän lisää kaa­sua, ja hiljen­tää taas, kun tulemme pol­un mutkit­tel­e­vaan ja syvän­teiseen kohtaan.

Sit­ten hän pysäyt­tää koneen het­kek­si.

– Kat­so, tuos­sa on men­nyt hirviä. Ja heti perään vil­lisiko­ja, Reino sanoo osoit­taen lumeen painunei­ta sorkan­jälk­iä.

Kyy­dis­sä pakka­nen kiristyy

Moot­torikelkan kyy­dis­sä täy­tyy väis­tel­lä uralle taipunei­ta lumisia oksia. Samal­la met­säi­nen maise­ma avau­tuu ihan uudel­la taval­la. Kaik­ki on lähel­lä, ja maas­ton muodot tun­tu­vat menos­sa. Vauhdis­sa pakka­nen saa ihan uudet luke­mat, kun se iskey­tyy kasvoihin.

– Paleleeko naa­ma, Reino kysyy.

– Ei palele.

Ennen matkaan lähtöä kaik­ki puki­vat ylleen rosvon­aamion, joka suo­jaa hyvin kasvo­ja. Päälle vielä kypärä, niin pienet oksan kopau­tuk­setkaan eivät tun­nu, eikä pipo jää pui­hin kiin­ni. Onnek­si ylläni on pilkki­haalari, sil­lä kahdek­san asteen pakka­nen tuplaan­tuu vauhdis­sa.

Huo­maan, että kaikil­la muil­la on kun­non rukkaset, mut­ta minä olen läht­enyt matkaan lapasil­la. Takana istu­van käsiä tosin suo­jaa­vat tuu­len­suo­ja­muovit.

– Tästä saat käden­läm­mit­ti­men päälle ja tuos­ta istu­in lämpiää, Reino opas­taa takapenkkiläistä.

Kiitos maan­omis­ta­jille

Ajet­tuamme läh­es tun­nin vähän yli kah­denkymme­nen kilo­metrin matkan hais­tamme savun tuok­sun. Reino ker­too, että kodalle on laitet­tu valmi­ik­si nuo­tio, jos­sa voimme pais­taa makkaraa. Paikan­ta­ju katoaa, kun nousemme korkealle Ukonkalli­olle, jos­sa Lovi­isan Kelk­ka Touringin kota odot­taa meitä tulisi­joi­neen.

Hil­jainen maise­ma ympäröi kelkkail­i­jat korkean kallion lael­la, kun isot kissat sam­mute­taan. Tämähän on kuin Lapis­sa! Kodan ovi­aukos­ta puske­va läm­pö houkut­telee astu­maan sisään. Pääsemme viet­tämään tilavaan kotaan kahvi- ja makkara­hetkeä. Kodan lähel­lä on puu­varas­to ja ves­sa.

– Kota on tarkoitet­tu kaikille, jot­ka halu­a­vat sitä käyt­tää. Peri­aate on, että se jätetään aina siis­tik­si ja tuo­daan mukana se mitä käytetäänkin, Janine ker­too.

Tulimes­ta­ri­na on tänään ollut yhdis­tyk­sen sih­teeri John­ny Thomas­son, jon­ka ansios­ta pääsemme heti läm­pöön ja makkaran­pais­toon. Janine tar­joilee kuplavet­tä, pul­laa ja kek­se­jä.

Joukkoomme on nyt liit­tynyt myös Arto Äik­iä, joka hoitaa ajouria mönki­jäl­lään. Sen perään hän on tehnyt ”auran”, jos­sa on kahdek­san auton­ren­gas­ta vierekkäin. Näin syn­tyy hyvää jälkeä kelkko­jen kulkea. Janine ja muut kelkkail­i­jat kiit­tävät lovi­isalaisia maan­omis­ta­jia. Hei­dän suo­si­olli­nen suh­tau­tu­mi­nen­sa mah­dol­lis­taa yhdis­tyk­sen toimin­nan.

– Meil­lä on noin sadan maan­omis­ta­jan lupa reit­eillemme. Ei tästä tulisi mitään ilman heitä, Jonte ja Reino kiit­tävät.

Moot­torikelkkailu yhdis­tää

Kodal­la istuskelemme puoli­toista tun­tia. Jut­tua piisaa. Tari­noi­ta ker­ro­taan ja jutel­laan luon­nos­ta ja hauskoista tapah­tu­mista. Makkarat tekevät kaup­paansa.

– Eihän makkara ikinä mais­tu näin hyvältä koti­gril­lis­sä, Äik­iä sanoo.

Janine huo­maut­taa, että kelkkailu ja kotailu on yhteisöl­listä. Kun tun­tem­at­tomat kohtaa­vat kodal­la tai kelkkau­ral­la, on luon­te­vaa alkaa jutel­la ja tutus­tua. Hän avaa vieraskir­jan, jos­sa on värikkäitä tari­noi­ta sekä säähavain­to­ja.

Äik­iä ja Thomas­son alka­vat miet­tiä, josko vaik­ka yöpy­i­sivät kodas­sa jon­ain päivänä.

– Jaet­taisi­in kip­inävuorot, Äik­iä ehdot­taa.

Palu­umat­ka sujuu tuloa vauhdikkaam­min. Pelkäätkö sie, kysyy Reino. No, en pelkää, onhan meno maas­ton mukaista, kuten kelkkailus­sa kuu­luukin olla.

Penk­ki on läm­min, mut­ta varpai­ta alkaa kipristää. Ensi ker­ral­la varus­taudun parem­mil­la jalkineil­la. Penkin selkäno­ja on muka­van jous­ta­va, mut­ta huo­maan puris­ta­vani käsil­läni kahvo­ja. Kelkan kyy­dis­sä oppii jo alkume­treil­lä myötäilemään sen liikkeitä. Koko krop­pa on käytössä, joten kuskeil­la pukkaa hel­posti hiki, vaik­ka olisi pakkas­takin.

Kaikki­han eivät tykkää lumes­ta, mut­ta moot­torikelkkail­i­jan tal­ven se kru­u­naa. 

Alla gillar inte snö, men för den som åker snöskot­er är en rik­tig vin­ter ett måste.

Vi star­tar från famil­jen Hen­rikssons gård. Med oss har vi ord­föran­den för Lovi­isa Kelk­ka Tour­ing Janine Hen­riks­son-Wiberg, hennes man Jonte Wiberg och deras son Rico. Senare får vi säll­skap av Mats Krog­a­rs. Vi föl­jer alla Reino Hen­riks­son som har kört just den här rut­ten tio­tals gånger. Han kän­ner till stub­bar och ste­nar, kur­vor och backar. Via sidospeglar­na håller han koll på de sko­trar som finns med i ledet.

Ibland är jag lite orolig. Orkar skotern ta oss fram i den krä­vande ter­rän­gen?

– Skotern gillar det här, säger Reino. Den ärbyg­gd för att klara ter­rän­gen.

Under­bart land­skap

Snön yr, motorn spin­ner och fär­den känns behaglig. Ett vack­ert snötäckt skogs­land­skap öpp­nar sig då vi är på väg från Lovisa mot Särkjärvi. Vi ser gra­nar och nakna björkar, sedan kör vi längs en åkerkant mot Tessjö å och kor­sar den. På åkern är fär­den skumpig, på plo­gade vägar skakar det inte lika myck­et men små ste­nar slår mot skoterns medar. Ibland dras skotern åt sidan i den mju­ka snön, men Reino styr den med van hand till­ba­ka upp i spåret.

Plöt­sligt stan­nar han mask­i­nen och pekar på spår i snön.

– Tit­ta, där har älgar rört sig. Och efter dem vildsvin.

Då man åker snöskot­er är naturen verk­li­gen nära inpå. Man kän­ner land­skapets for­mer under sig, kan vidröra snö­tyn­g­da grenar och i farten kän­ner man av kylan på ett helt annat sätt då den slår mot ansik­tet.

Innan vi åkte iväg klädde alla sig i rånarlu­vor som sky­d­dar ansik­tet väl. Hjäl­men sky­d­dar ock­så mot kvis­tar och hin­drar luvan från att fast­na i träd. Lyck­ligtvis bär jag en varm over­all, minus åtta grad­er känns som dubbelt upp i farten.

Tack till markä­gar­na

Då vi kört i näs­tan en timmes tid unge­fär tju­go kilo­me­ter kän­ner vi doften av rök. Reino berät­tar att man låtit tän­da en brasa vid förenin­gens kåta så att vi direkt kan gril­la korv där.

Då vi stängt av motor­erna kan vi lyssna på tyst­naden. Det är som att befinna sig i Lap­p­land. Vär­men som tränger sig ut från kåtans dörr lockar oss in. Där får vi dric­ka kaffe och i närheten finns ock­så en toalett.

– Kåtan är avsedd för alla som vill använ­da den. Principen är att man stä­dar efter sig och att man själv har med sig det man behöver, säger Janine.

Förenin­gens sekreter­are John­ny Thomas­son har sett till att elden sprakar då vi kom­mer och snart får vi säll­skap ock­så av Arto Äik­iä som sköter scooterleden. Med hjälp av åtta bildäck som bil­dar en plog ska­par han en jämn bana att åka längs.

Janine och de andra skoter­förar­na tackar markä­gar­na från Lovisa som bidrar till att förenin­gen kan ha sin verk­samhet. Omkring hun­dra markä­gare har gett sitt till­stånd till förenin­gen.

Fin gemen­skap

Vi sit­ter unge­fär en halv­timme vid kåtan och pratar om naturen och om alla even­e­mang som förenin­gen arranger­at.

– Gril­lad korv smakar aldrig lika gott hem­ma som ute i naturen, säger Äik­iä.

Janine säger att snösko­ter­in­tres­set ska­par en känsla av samhörighet. Det känns naturligt att bör­ja pra­ta med andra förare då man träf­fas i spåret, även om man inte kän­ner varan­dra sedan tidi­gare. I gäst­bo­ken finns mån­ga fina berät­telser och väder­lek­si­ak­t­tagelser.

Vi kör med lite högre hastighet hemåt. Bänken är varm men kölden bör­jar bita i tår­na. Näs­ta gång jag åker ut ska jag klä mig var­mare.

Kälkens ryg­gstöd är bekvämt, men jag märk­er att jag håller ett hårt grepp om hand­ta­gen. Jag har ändå lärt mig föl­ja kälkens rörelser och hela krop­pen får arbe­ta. Svet­ten tränger ock­så lätt fram för föraren fastän det är köld­grad­er ute..

Alla gillar inte snö, men den behövs om man vill åka snöskot­er.  

Tek­sti Rei­ja Kokko­la | Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to