Kaikkihan eivät tykkää lumesta, mutta moottorikelkkailijan talven se kruunaa. Koko kroppa on käytössä, kun isolla kissalla painellaan menemään. Samalla voi nauttia upeista talvimaisemista.
Neljän kelkan seurueemme lähtee matkaan suoraan Henrikssonin takapihalta. Punaista kelkkaa ohjaa Loviisa Kelkka Touring ry:n puheenjohtaja Janine Henriksson-Wiberg, ja toista ajaa hänen miehensä Jonte Wiberg kyydissään heidän poikansa Rico.
Heti lähdön jälkeen ylitämme moottoritien eläimille tarkoitettua ylikulkusiltaa pitkin. On jännää katsella alla kiitäviä autoja korkealta kelkan selästä.
Jonkin aikaa ajettuamme porukkaan liittyy myös Mats Krogars sporttikelkallaan. Ajamme letkassa Reinon Henrikssonin tahtiin. Hän tarkkailee takana tulevia kelkkoja taustapeileistä ja tarpeen tullen pysähdymme odottamaan muita kuskeja. Oman porukkamme lisäksi ketään muuta ei näy.
Välillä jännitän, että jaksaako kelkka kuljettaa meidät molemmat haastavassa maastossa, jossa lumen alta pilkottaa välillä varpuja ja oksia. Vahva kelkka kuitenkin jaksaa puskea tiensä läpi syvienkin notkelmien ja ylös mäkiä. Tällainen ajo varmaankin rasittaa moottorikelkkaa.
– Sehän tykkää tästä. Nämä on tehty tätä varten, Reino lohduttaa.
Ihanat maisemat
Lumi pöllyää, moottori hyrrää ja poukkoilusta huolimatta meno on mukavan pehmeää. Kaunis luminen metsämaisema aukeaa ympärillämme, kun matkaamme Loviisasta Särkjärven maastoihin. On ihan pakko hipaista lapasella kelkkauraa reunustavien kuusien ojentamia lumisia oksia.
Reitti mutkittelee läpi metsien. On kuusia, alastomia koivuja tiukassa rivissä sekä tiheää mäntymetsää. Metsän siimeksestä syöksymme pellon laitaan ja siitä Tesjoen yli. Kelkka kiiruhtaa yli loskan, ja pian ohitamme jokeen auenneen avoimen virtapaikan.
Pellolla meno tärisyttää kelkkaa, auratulla tiellä on tasaisempaa, mutta pienet kivet kolisuttavat menopelin suksia. Pian taas sukellamme pehmeään hankeen metsäiselle uralle.
Reino on ajanut tämänkin reitin kymmeniä kertoja, joten hän tuntee kivet ja kannot, mutkat ja mäet. Välillä pehmeä lumi vetää kelkkaa pientareelle, mutta tottuneesti hän ohjaa sen takaisin uralle. Sopivan hetken tullen hän lisää kaasua, ja hiljentää taas, kun tulemme polun mutkittelevaan ja syvänteiseen kohtaan.
Sitten hän pysäyttää koneen hetkeksi.
– Katso, tuossa on mennyt hirviä. Ja heti perään villisikoja, Reino sanoo osoittaen lumeen painuneita sorkanjälkiä.
Kyydissä pakkanen kiristyy
Moottorikelkan kyydissä täytyy väistellä uralle taipuneita lumisia oksia. Samalla metsäinen maisema avautuu ihan uudella tavalla. Kaikki on lähellä, ja maaston muodot tuntuvat menossa. Vauhdissa pakkanen saa ihan uudet lukemat, kun se iskeytyy kasvoihin.
– Paleleeko naama, Reino kysyy.
– Ei palele.
Ennen matkaan lähtöä kaikki pukivat ylleen rosvonaamion, joka suojaa hyvin kasvoja. Päälle vielä kypärä, niin pienet oksan kopautuksetkaan eivät tunnu, eikä pipo jää puihin kiinni. Onneksi ylläni on pilkkihaalari, sillä kahdeksan asteen pakkanen tuplaantuu vauhdissa.
Huomaan, että kaikilla muilla on kunnon rukkaset, mutta minä olen lähtenyt matkaan lapasilla. Takana istuvan käsiä tosin suojaavat tuulensuojamuovit.
– Tästä saat kädenlämmittimen päälle ja tuosta istuin lämpiää, Reino opastaa takapenkkiläistä.
Kiitos maanomistajille
Ajettuamme lähes tunnin vähän yli kahdenkymmenen kilometrin matkan haistamme savun tuoksun. Reino kertoo, että kodalle on laitettu valmiiksi nuotio, jossa voimme paistaa makkaraa. Paikantaju katoaa, kun nousemme korkealle Ukonkalliolle, jossa Loviisan Kelkka Touringin kota odottaa meitä tulisijoineen.
Hiljainen maisema ympäröi kelkkailijat korkean kallion laella, kun isot kissat sammutetaan. Tämähän on kuin Lapissa! Kodan oviaukosta puskeva lämpö houkuttelee astumaan sisään. Pääsemme viettämään tilavaan kotaan kahvi- ja makkarahetkeä. Kodan lähellä on puuvarasto ja vessa.
– Kota on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat sitä käyttää. Periaate on, että se jätetään aina siistiksi ja tuodaan mukana se mitä käytetäänkin, Janine kertoo.
Tulimestarina on tänään ollut yhdistyksen sihteeri Johnny Thomasson, jonka ansiosta pääsemme heti lämpöön ja makkaranpaistoon. Janine tarjoilee kuplavettä, pullaa ja keksejä.
Joukkoomme on nyt liittynyt myös Arto Äikiä, joka hoitaa ajouria mönkijällään. Sen perään hän on tehnyt ”auran”, jossa on kahdeksan autonrengasta vierekkäin. Näin syntyy hyvää jälkeä kelkkojen kulkea. Janine ja muut kelkkailijat kiittävät loviisalaisia maanomistajia. Heidän suosiollinen suhtautuminensa mahdollistaa yhdistyksen toiminnan.
– Meillä on noin sadan maanomistajan lupa reiteillemme. Ei tästä tulisi mitään ilman heitä, Jonte ja Reino kiittävät.
Moottorikelkkailu yhdistää
Kodalla istuskelemme puolitoista tuntia. Juttua piisaa. Tarinoita kerrotaan ja jutellaan luonnosta ja hauskoista tapahtumista. Makkarat tekevät kauppaansa.
– Eihän makkara ikinä maistu näin hyvältä kotigrillissä, Äikiä sanoo.
Janine huomauttaa, että kelkkailu ja kotailu on yhteisöllistä. Kun tuntemattomat kohtaavat kodalla tai kelkkauralla, on luontevaa alkaa jutella ja tutustua. Hän avaa vieraskirjan, jossa on värikkäitä tarinoita sekä säähavaintoja.
Äikiä ja Thomasson alkavat miettiä, josko vaikka yöpyisivät kodassa jonain päivänä.
– Jaettaisiin kipinävuorot, Äikiä ehdottaa.
Paluumatka sujuu tuloa vauhdikkaammin. Pelkäätkö sie, kysyy Reino. No, en pelkää, onhan meno maaston mukaista, kuten kelkkailussa kuuluukin olla.
Penkki on lämmin, mutta varpaita alkaa kipristää. Ensi kerralla varustaudun paremmilla jalkineilla. Penkin selkänoja on mukavan joustava, mutta huomaan puristavani käsilläni kahvoja. Kelkan kyydissä oppii jo alkumetreillä myötäilemään sen liikkeitä. Koko kroppa on käytössä, joten kuskeilla pukkaa helposti hiki, vaikka olisi pakkastakin.
Kaikkihan eivät tykkää lumesta, mutta moottorikelkkailijan talven se kruunaa.
Alla gillar inte snö, men för den som åker snöskoter är en riktig vinter ett måste.
Vi startar från familjen Henrikssons gård. Med oss har vi ordföranden för Loviisa Kelkka Touring Janine Henriksson-Wiberg, hennes man Jonte Wiberg och deras son Rico. Senare får vi sällskap av Mats Krogars. Vi följer alla Reino Henriksson som har kört just den här rutten tiotals gånger. Han känner till stubbar och stenar, kurvor och backar. Via sidospeglarna håller han koll på de skotrar som finns med i ledet.
Ibland är jag lite orolig. Orkar skotern ta oss fram i den krävande terrängen?
– Skotern gillar det här, säger Reino. Den ärbyggd för att klara terrängen.
Underbart landskap
Snön yr, motorn spinner och färden känns behaglig. Ett vackert snötäckt skogslandskap öppnar sig då vi är på väg från Lovisa mot Särkjärvi. Vi ser granar och nakna björkar, sedan kör vi längs en åkerkant mot Tessjö å och korsar den. På åkern är färden skumpig, på plogade vägar skakar det inte lika mycket men små stenar slår mot skoterns medar. Ibland dras skotern åt sidan i den mjuka snön, men Reino styr den med van hand tillbaka upp i spåret.
Plötsligt stannar han maskinen och pekar på spår i snön.
– Titta, där har älgar rört sig. Och efter dem vildsvin.
Då man åker snöskoter är naturen verkligen nära inpå. Man känner landskapets former under sig, kan vidröra snötyngda grenar och i farten känner man av kylan på ett helt annat sätt då den slår mot ansiktet.
Innan vi åkte iväg klädde alla sig i rånarluvor som skyddar ansiktet väl. Hjälmen skyddar också mot kvistar och hindrar luvan från att fastna i träd. Lyckligtvis bär jag en varm overall, minus åtta grader känns som dubbelt upp i farten.
Tack till markägarna
Då vi kört i nästan en timmes tid ungefär tjugo kilometer känner vi doften av rök. Reino berättar att man låtit tända en brasa vid föreningens kåta så att vi direkt kan grilla korv där.
Då vi stängt av motorerna kan vi lyssna på tystnaden. Det är som att befinna sig i Lappland. Värmen som tränger sig ut från kåtans dörr lockar oss in. Där får vi dricka kaffe och i närheten finns också en toalett.
– Kåtan är avsedd för alla som vill använda den. Principen är att man städar efter sig och att man själv har med sig det man behöver, säger Janine.
Föreningens sekreterare Johnny Thomasson har sett till att elden sprakar då vi kommer och snart får vi sällskap också av Arto Äikiä som sköter scooterleden. Med hjälp av åtta bildäck som bildar en plog skapar han en jämn bana att åka längs.
Janine och de andra skoterförarna tackar markägarna från Lovisa som bidrar till att föreningen kan ha sin verksamhet. Omkring hundra markägare har gett sitt tillstånd till föreningen.
Fin gemenskap
Vi sitter ungefär en halvtimme vid kåtan och pratar om naturen och om alla evenemang som föreningen arrangerat.
– Grillad korv smakar aldrig lika gott hemma som ute i naturen, säger Äikiä.
Janine säger att snöskoterintresset skapar en känsla av samhörighet. Det känns naturligt att börja prata med andra förare då man träffas i spåret, även om man inte känner varandra sedan tidigare. I gästboken finns många fina berättelser och väderleksiakttagelser.
Vi kör med lite högre hastighet hemåt. Bänken är varm men kölden börjar bita i tårna. Nästa gång jag åker ut ska jag klä mig varmare.
Kälkens ryggstöd är bekvämt, men jag märker att jag håller ett hårt grepp om handtagen. Jag har ändå lärt mig följa kälkens rörelser och hela kroppen får arbeta. Svetten tränger också lätt fram för föraren fastän det är köldgrader ute..
Alla gillar inte snö, men den behövs om man vill åka snöskoter.
Teksti Reija Kokkola | Kuvat Kalevi Ketoluoto