Ihmiset

Kaupunginosasarja: Ruotsinpyhtään ruukki

25.7.2017
Ruotsinpyhtään ruukki on saanut uutta elämää

Strömforsin ruukki elää luonnosta

 

Ruotsin­py­htään ruukissa on aina elet­ty kau­ni­in luon­non keskel­lä. Aiem­min tehdas työl­listi ja lap­sia oli paljon. Sit­tem­min alue hiljeni, mut­ta nyt on taas tul­lut uut­ta vils­ket­tä.

 

Koko kylä kas­vat­ti

Viime syksynä pienen­pieni päärynäpuu antoi ensim­mäisen hedelmän­sä. Sen hen­nol­la oksal­la kasvoi ihan oikea päärynä. Kun Jari Excell mais­toi sitä, se halke­si kah­tia. Niin­pä siitä riit­tää myös Jarin vaimolle Sir­palle mais­ti­ainen. Nyt päärynäpuu odot­taa uut­ta syksyä aitauk­sen ympäröimänä, jot­ta jänikset eivät pääse tekemään tuho­jaan. Sen lähel­lä kävi­jää ter­ve­htii komea puupöl­lö, Viros­ta han­kit­tu. Edel­lis­ten sukupolvien tari­naa Paaskosken­tiel­lä ker­too harv­inainen kul­taku­usi. Talon takaa kuu­luu ruo­hon­leikkurin säk­sä­tys ja emän­tä on kumar­tuneena kasvi­maan puoleen. Excel­lit ovat asuneet Ruukissa koko ikän­sä, mut­ta nykyisessä omakoti­talos­saan vas­ta vajaan vuo­den.

– Siihen asti asuimme ker­rostalos­sa Koivu­lan­mäen­tiel­lä. Tämä on alun perin Sir­pan van­hempi­en talo, Jari ker­too.

Hän on aito ruukki­lainen. Jarin äiti toi­mi saunot­ta­jana kyläl­lä, ja Jari-poi­ka syn­tyi vuon­na 1950 saunan yläk­er­ras­sa.

– 50-luvul­la lapset leikkivät koko ajan ulkona. Pelasimme neljää maalia ja seikkail­imme autioik­si jääneis­sä pajois­sa ja muis­sa jän­nit­tävis­sä paikois­sa. Sil­loin rait­il­la ei kulkenut juurikaan auto­ja, Jari muis­telee.

Muis­tot hymy­i­lyt­tävät. Pikkupo­jat kat­soi­vat innois­saan, kun hevosia juok­sutet­ti­in lai­tumelle. Joskus ne menivät ihan itsek­seenkin. Kyl­lä kolti­aiset kep­posi­akin tekivät. Jari kuitenkin toteaa, että nykypäivänä niille vain kohautet­taisi­in olkia. Mut­ta 50-luvul­la kaik­ki kat­soi­vat las­ten perään.

– Tädeiltä tuli huu­tia. Välil­lä meitä jah­dat­ti­in luu­dankin kanssa, Jari nau­rah­taa.

Sit­tem­min Jari opiske­li pelas­tusalaa Espoon Otaniemessä. Valmis­tut­tuaan hän palasi Ruukki­in ja teki uransa Lovi­isas­sa. Eläke­vu­osia on takana seit­semän, Sir­pa-vaimol­la vähän enem­män. Viehät­tävä piha ulot­tuu joen rantaan, jos­sa on oma lai­turi ja pari venet­tä. Jari hoitaa pihatöi­den isom­mat kuviot, Sir­pa huole­htii kuk­ista ja kasvi­huoneen hyv­in­voin­nista.

– Omaan tarpeeseen saamme tomaat­tia ja kurkkua. Ja perunoi­ta jo heti juhan­nuk­se­na, Sir­pa ker­too.

Paras­ta Ruukissa on hyvä yhteishen­ki ja se, että kaik­ki tun­te­vat toisen­sa. Tai ainakin melkein.

– Nykyään tääl­lä on ihan uut­ta porukkaa. On hyvä, että elämä vilka­s­tuu. Kun­pa talvel­lakin olisi tapah­tu­mia, Jari ja Sir­pa pohti­vat.

Vaikut­taa ihan siltä, että Ruuk­ki ei lähde heistä koskaan, eivätkä he Ruuk­ista.

– Vas­ta sit­ten, kun tul­laan hake­maan, he vit­sail­e­vat.

 
 

alf_else

 

”Kak­si van­haa varista”

Alf Nykäsen lap­su­us­muis­to­jen Ruukissa lap­sia vilistää joka puolel­la. Alf näyt­tää lin­nun­mu­nakokoel­maansa. Pojat kuulem­ma kerä­sivät niitä ajanku­luk­seen. Vah­vas­ta urheilu­taus­ta ker­to­vat lukuisat palk­in­to­lusikat. Lapset nimit­täin leikkivät ja urheil­e­vat aina, kun ei oltu koulus­sa.

– Koulu. Se oli tärkeä. Ruukissa oli suomenkieli­nen ja ruotsinkieli­nen koulu, ja lap­sia oli paljon.

Alf syn­tyi Ruukki­in kolmi­lap­siseen per­heeseen 91 vuot­ta sit­ten. Täl­lä het­kel­lä hän asuu Else-vai­mon­sa kanssa idyl­listä suku­taloa run­saut­ta pur­sua­van puu­tarhan keskel­lä. Suku­ta­lo on ollut paikallaan tois­tasa­taa vuot­ta. Alf ker­too, että Else täyt­tää seu­raavak­si 90 vuot­ta. Eipä uskoisi.

– Emän­tä hoitaa puu­tarhan viimeisen päälle, Alf kiit­tää.

Alf ker­too, että hänen lap­su­udessaan elämä oli köy­hää, mut­ta yleen­sä ruokaa oli riit­tävästi. Alfin per­heel­lä oli kak­si lehmää, joista saati­in maitoa sekä herkullista ja rav­it­se­vaa kur­ria. Pait­si tietenkin sil­loin, kun lehmät oli­vat ummes­sa. Pos­sus­ta saati­in talvek­si lihaa, ja äiti keräsi mar­jo­ja ja sieniä. Alh­ström työl­listi koko kylän. Kun Alf lopet­ti koulun 13-vuo­ti­aana, hän meni saman tien Ahlströmin maat­alousosas­tolle töi­hin. Hän paiskoi hom­mia heinäpel­lol­la ja kar­si vesakoi­ta.

– Tavoit­teena oli päästä aja­maan hevos­ta, mut­ta se ei toteu­tunut, Alf muis­telee.

Ruuk­ki on ollut Alfin koti aina. Vain sota heit­ti hänet seit­semäk­si kuukaudek­si maa­ta puo­lus­ta­maan. Sen jäl­keen oli sit­ten suoritet­ta­va asepa­lvelus.

– Meil­lä oli jopa aloka­sai­ka, vaik­ka olimme olleet sodas­sa, Alf nau­rah­taa.

Myös Else on käynyt oman sotansa. Hän toi­mi ilmavalvon­nas­sa sodan lop­pu­vai­heessa Ahvenkoskel­la. Alf huo­maut­taakin, että he ovat molem­mat rin­ta­mavet­er­aane­ja. Nyt elämä kul­kee hil­jalleen rauhaisas­ti. Else käy asioil­la Lovi­isas­sa palvelu­au­ton kyy­dis­sä, Alf tak­sil­la, jos on tarvet­ta lähteä jon­nekin.

– Tääl­lä me vain olla hissut­telemme. Kuin kak­si van­haa varista, Alf nau­rah­taa.

 
 

jari

 

Mie ja sie. Mä ja sä.

Jari Jokiselle Ruuk­ki merk­it­see hidas­ta elämää, sielun­rauhaa ja luon­non antimia. Hän vaeltaa, meloo ja har­ras­taa joogaa. Hän on syn­tynyt Ruukissa ja asunut alueel­la lap­suuten­sa ja nuoruuten­sa. Jarin isoäidin isä toi­mi aikoinaan kyläl­lä sep­pänä. Jari itse koki jo lapse­na voimakkaasti sen, että Ruuk­ki on hyvä paik­ka elää ja olla. 90-luvun puo­livälis­sä hän kuitenkin lähti työn perässä ensin Espooseen ja myöhem­min Karkki­laan.

– Jo lähtiessäni tiesin, että palaisin takaisin Ruukki­in.

Työ myyn­tialal­la oli kiireistä ja vaa­ti­vaa. 15 vuot­ta sit­ten hän palasi takaisin kotikylään­sä. Hän on perus­tanut van­haan tehtaaseen hyv­in­voin­tipalvelu­ja tuot­ta­van yri­tyk­sen, Well­stersin. Sen mot­to on: luon­to voit­taa aina.

– Luon­non vetovoima se min­utkin takaisin toi, Jari hymy­ilee.

Hän on kokenut hyvin vah­vasti luon­non ja hil­jaisu­u­den vaiku­tuk­sen ihmis­ten hyv­in­voin­ti­in. Mon­et muutkin halu­a­vat Jarin lail­la pois stres­sistä ja kiireestä. Jarista on mukavaa, että Ruukin yri­ty­selämässä on huo­mat­tu tämä suun­taus. Toim­i­jat saa­vat toi­sis­taan syn­er­giae­t­ua. Uudet ihmiset piristävät hiljen­tyneen Ruukin ilmet­tä.

– Ennen tääl­lä kuuli vain mie ja sie. Nykyään jo mä ja sä, Jari toteaa.

Hänestä on ollut haus­ka huo­ma­ta ulkopaikkakun­ta­lais­ten ihas­tus hei­dän tutustues­saan ensi ker­taa Ruukki­in. Upeaa ympäristöä ja sen suo­mia mah­dol­lisuuk­sia on ollut ilo esitel­lä. Sil­loin itsekin näkee tutun seudun uusin silmin.

– Ensim­mäisek­si yleen­sä ihme­tel­lään sitä, että met­sis­sä on niin paljon kiviä. Itse en enää kiin­nit­tänyt siihen huomio­ta.

Mut­ta miltä Ruuk­ki tun­tuu nyt, kun uut­ta vip­inää on tul­lut hil­jaiseen kylään?

– Ruuk­ki on hyvä paik­ka elää ja olla.

 
 

velimatti

 

Yhdis­tys­toim­inta piristää

Ruukin kyläy­hdis­tyk­sen puheen­jo­hta­ja Veli-Mat­ti Miet­ti­nen on siitä erikoinen ruukki­lainen, että hän on elämän­sä aikana pari­in otteeseen loikkin­ut joen toiselle puolelle. Hän on nimit­täin syn­tyjään pyhtääläi­nen, mut­ta muut­ti Ruukki­in Pyhtään kirkonkylältä nuore­na miehenä. Asut­tuaan kymme­nen vuot­ta Ruukissa, hän palasi jälleen Pyhtäälle ja sit­ten vielä takaisin 2000-luvun alus­sa. Vaikut­taa vähän siltä, että muut­tamiseen ovat vaikut­ta­neet naiset.

– No ei nyt ihan aina, Veli-Mat­ti nau­rah­taa istues­saan rav­in­to­la Fell­manin teras­sil­la.

Hänestä kyläy­hdis­tyk­sen toim­inta on tärkeää pikkukylälle. Yhdis­tyk­sen toim­intaa pyöritään entisessä kir­jas­tossa, ja siitä on tul­lut erään­lainen olo­huone kyläläisille. Yhdis­tys jär­jestää mon­en­laisia tapah­tu­mia. Kir­jas­toa pide­tään auki kak­si päivää viikos­sa ja tilaa voivat muutkin toim­i­jat vuokra­ta. Talvi­ta­pah­tu­mi­akin on, esimerkik­si Runeber­gin ruset­tiluis­telu, jol­loin voidaan myös ajel­la ponil­la ja laskea mäkeä.

– Yhdis­tyk­sen vetämi­nen on kuin pien­tä fir­maa pyörit­täisi. Ruukil­la on kyläavus­ta­jakin. Hän on aivan täystyöl­lis­tet­ty, joten mon­en­laisen avun­tarvet­ta on, Veli-Mat­ti pohtii.

Hän­tä eivät pienet piir­it ahdis­ta­neet edes nuore­na miehenä. Veli-Mat­ti tykkäsi jo sil­loin liikkua luon­nos­sa ja kalastel­la. Hän ei ole tun­tenut kaipu­u­ta iso­jen kaupunkien syk­keeseen mil­loinkaan. Ja pääsee­hän niihin aina tarvit­taes­sa käymään. Yhteisöl­lisyys on vah­vaa Ruukissa. Kaik­ki tun­te­vat toisen­sa.

– No, se on tot­ta. Niin hyvässä kuin pahas­sakin, Veli-Mat­ti nau­rah­taa.

 
 

perhe

 

Tur­valli­nen elämä lap­sille

Tram­poli­i­ni ja leikkimök­ki. Pitkä rivi fil­lare­i­ta ja pieniä menopele­jä siel­lä tääl­lä. Hedelmäpui­ta ja -pen­sai­ta sekä pihaa reunus­ta­va korkea kuusikko, joka toipuu hil­jaise­na rankkasateesta. Olemme Ruukin ”saa­res­sa”, jota Kymi­jo­ki ympäröi. Maria ja Kalle Kallion­pään per­heeseen kuu­luu neljä las­ta: Nestori, 14, Siiri, 12, Onni, 9, ja Oiva kuusi vuot­ta. Muutet­tuaan 15 vuot­ta sit­ten Helsingistä Ruukki­in alun perin par­i­talok­si raken­net­tu talo laa­jen­net­ti­in omakoti­talok­si. Kalle Kallion­pään mukaan remont­tia ja muu­ta hom­maa riit­tää.

– Tänä kesänä pitäisi maala­ta taloa. Onhan tämä ikuisu­us­pro­jek­ti, jos­sa työt eivät lopu koskaan, Kalle sanoo hyvän­tu­ulis­es­ti.

Kun tut­tava­pariskun­ta 15 vuot­ta sit­ten esit­teli Ruukissa myytävää taloa, päätös sen ostamis­es­ta tapah­tui nopeasti. Tule­vien las­ten lukumäärä ei var­maan ollut sil­loin vielä tiedos­sa, mut­ta aja­tus las­ten tur­val­lis­es­ta elämästä pikkukylässä kiehtoi. Reilu vuosi muu­ton jäl­keen ”Nestori tuli taloon”. Ja sit­ten muut lapset. Maria on töis­sä Lovi­isas­sa, Kalle Kotkas­sa. Sen lisäk­si las­ten lukuisat har­ras­tuk­set ajatut­ta­vat van­hempia vähän väliä Lovi­isaan.

– Onnek­si koulubus­si kul­kee ja har­ras­tuk­si­in viemme kimp­pakyy­dil­lä. Jos odot­telemme tree­nien tai pelien päät­tymistä, voimme hoitaa asioi­ta Lovi­isas­sa. On silti hienoa, että meil­lä on tääl­lä oma kyläkaup­pa, Maria ja Kalle kiit­tävät.

Auto on todel­la tarpeen, sil­lä mon­et palve­lut ovat pois­tuneet kylältä. Tehtaan alasajo ei kos­ket­tanut Mari­aa ja Kal­lea henkilöko­htais­es­ti, mut­ta mon­ta las­ten kave­r­ien van­hempaa kyl­läkin.

– Onnek­si tänne on tul­lut uusia investoin­te­ja. Se on piristymisen merk­ki, Kalle toteaa.

 
 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Vir­pi Lehti­nen

4