Yleinen

Kaupunginosasarja: Liljendal

26.9.2019
Läm­min­henk­i­nen, tiivis ja rauhalli­nen. Yhteisö, jos­sa ketään ei jätetä yksin. Kylä, jos­sa suvut ovat viihtyneet jo vuo­sisato­ja. Sel­l­ainen paik­ka on kuu­tostien var­rel­la sijait­se­va Lil­jen­dal. 

 

Mar­back­an mehiläiset 
Kuop­paisen ja mutkit­tel­e­van hiekka­tien päästä löy­tyy Mar­back­an huna­jati­la. Saa­pu­ja saat­taa joutua ehkä tekemään muu­ta­man u-kään­nök­sen ennen oikean pihan löytämistä, mut­ta onnek­si eivät Bru­cen talot ole kuitenkaan kaukana toi­sis­taan. 
– Mietinkin, että tuo­hon täy­ty­isi lait­taa kylt­ti! huutelee Tomas Bruce, Mar­back­an huna­jati­lan isän­tä. Astues­sa sisään tuotan­toti­laan sieraimet täyt­tyvät makean huna­jan tuok­sus­ta. Ei ole mikään ihme, että Tomak­sen ja Piia-vai­mon pienelle pojalle uni mais­tuu vaunuis­sa huna­jan lin­gotes­sa taustal­la. 
Bruce on elänyt alueel­la mil­tei koko elämän­sä. Suku on edelleen lähel­lä: van­hem­mat sekä isänäi­ti asu­vat mäen toisel­la puolen. Tomak­sen ja Pian omakoti­ta­lo rak­en­tuu mäen ala­puolelle. 
– Tämä on ollut sukumme paik­ka pitkään. Tor­pan saimme täältä aiko­ja sit­ten ja tääl­lä on kyl­lä kaikkea tarpeek­si, Bruce ker­too. 
Isoisä oli aikoinaan kiin­nos­tunut huna­jas­ta ja lop­ul­ta 40 vuot­ta sit­ten Bru­cen isän palat­tua armei­jas­ta lähti käyn­ti­in Mar­back­an huna­jati­la. Noin neljä vuot­ta sit­ten Bruce otti mehiläis­ti­lan hoidet­tavak­seen. Rohkea val­in­ta mieheltä, joka on allerginen mehiläisille. 
– En mene itse mehiläis­tarhoi­hin, mut­ta tuotan­totilois­sa olen nor­maal­isti. Vaik­ka tääl­läkin on paljon mehiläisiä sisäl­lä, eivät ne ole minus­ta kiin­nos­tunei­ta. Mehiläiset ovat vain makean perään ja halu­aisi­vat ulos hais­tele­maan luon­non tuok­su­ja, hän ker­too. 
Nykyään tilal­la tuote­taan vuosit­tain 50–60 ton­nia huna­jaa, jos­ta noin 10 pros­ent­tia on oman tilan huna­jaa. Lop­ut huna­jamääristä menevät lähem­mäs 50:lle huna­jan­tuot­ta­jalle, jot­ka tuo­vat omat huna­jaken­non­sa Mar­back­aan lin­got­tavak­si. Tilal­la valmis­te­taan myös eri­laisia varustei­ta ja tarvikkei­ta mehiläis­ten hoitoa varten, joi­ta myy­dään omas­sa net­tikau­pas­sa lähetet­täväk­si ympäri maa­ta. Mar­back­an omaa huna­jaa löytää puolestaan mon­es­ta puti­ik­ista Lovi­isan ja Por­voon alueel­la, sekä tut­tuun logoon saat­taa tör­mätä vaikka­pa Savoy-rav­in­tolan tai Saint George-hotellin aami­ais­pöy­dis­sä. 
– Enpä minä oikeas­t­aan tiedä, mikä mei­dän huna­jas­sa on. Mut­ta he ovat toden­neet sen hyväk­si. Hyvä niin, Bruce nau­raa. 
Kesä on Mar­back­as­sa vuo­den kiireisin aika, mut­ta tal­ven tullen saa tilal­la olla itsek­seen. Kun kesäpäivät täyt­tyvät asi­akas­palvelus­ta, alka­vat talvi­aa­mut talon läm­mit­tämisel­lä. Pimeänä vuo­de­naikana aikaa liike­nee parem­min myös kylän tapah­tu­mis­sa käymiseen. 
– Toki tapah­tu­mis­sa halu­aa olla mukana, aina kun ehtii. Pienessä kylässä kaik­ki tun­te­vat toisen­sa ja tiede­tään, mitä muut puuhail­e­vat. Tääl­lä eletään sovus­sa ja mui­ta on muka­va nähdä. 

 

 
 

Teirak­sen tila 
Muu­ta­man pel­lon päässä Mar­back­an huna­jati­lal­ta löy­tyy Nybon­das-suvun koti­ti­la, jos­sa kas­vaa Teiras Here­fordin lihakar­ja. Teirak­sel­la on pitkät per­in­teet: tila on perustet­tu vuon­na 1782, jota nyt pitää suvun yhdek­sän­nen sukupol­ven edus­ta­ja Ted Nybon­das. Nybon­das on asunut samoil­la kul­mil­la koko elämän­sä ja otti tilan hal­tu­un vuon­na 2005.
– Ne jot­ka ovat syn­tyneet Lil­jen­dalis­sa, pysyvät aina sel­l­aisi­na. Ihmiset tääl­lä ovat lämpim­iä ja ystäväl­lisiä, he puo­lus­ta­vat omaa porukkaansa. Tämä on hyvä paik­ka asua, Nybon­das hymy­ilee. 
Van­ha koti­ti­la on näh­nyt mon­en­laisia asukke­ja ja vuon­na 2007 lihakar­ja saa­pui tilalle neljän lehmän muo­dos­sa. Siitä asti toim­inta on laa­jen­tunut 80 eläimeen. 
– Lehmät kas­va­vat tääl­lä aivan vasikas­ta aikuisek­si. Kaik­ki ovat Here­ford-rotua, joka tun­netaan rauhal­lisu­ud­estaan. Ne ovat sym­pa­at­tisia ja niihin tykästyy hel­posti. Eikä ne tarvitse kuin päästää ulos, niin ne hoita­vat luon­toakin samal­la, Nybon­das ker­too. 
Jokaisel­la eläimel­lä on oma per­soo­nansa ja nimen­sä. Joka aamu yksi samainen neiti tulee ter­ve­htimään aamu­palan yhtey­dessä. Pienenä tut­tip­ul­losta ruokit­tu son­ni puolestaan lait­taa pään olka­päälle rap­su­tusten toivos­sa. Eläimet vaa­ti­vat huolen­pitoa ja läheisyyt­tä, eikä ole mikään ihme että työpäivät venyvät usein 14-tun­tisik­si. Onnek­si tilaa ympäröi lähisuku ja onpa­han kotiseudul­ta löy­tynyt myös nuori kesäa­pu­lainen. Myös Mia-vaimo ja per­heen kak­si las­ta ovat mukana töis­sä. 
– Sen olen oppin­ut että en pako­ta lap­sia näi­hin töi­hin, sen on olta­va vapaae­htoista. Mut­ta he ovat olleet mielel­lään mukana aut­ta­mas­sa. Lisäk­si omat van­hem­mat ovat myös välil­lä mukana. Kaikille riit­tää hom­mia, Nybon­das ker­too. 
Muiden töi­den lisäk­si Nybon­dak­set ovat ahk­e­ria kaup­pi­ai­ta. Lovi­isan keskus­tas­ta löy­tyy Mian oma sis­us­tus­li­ike Mias. Lisäk­si oma­l­la tilal­laan he pitävät pien­tä puo­tia, jos­ta Teirak­sen lihaa voi ostaa.  
– Pidämme kaup­paa per­jan­taisin ja lauan­taisin auki, muista ajoista voi soit­taa suo­raan min­ulle. Ja kau­pan ollessa auki tääl­lä on aina tar­jol­la kahvia ja pul­laa! 

 

 
 

Koko kylän olo­huone 
Café Lil­jas­sa hek­ti­nen louna­sai­ka on hiljen­tynyt. Päivit­täin lounas­ta odot­taa jopa 200 kur­ni­vaa vat­saa, puhu­mat­takaan vähit­täis­tavarakau­pan pyörit­tämis­es­tä. Iltapäiväl­lä talo ei kuitenkaan täysin tyh­jene, sil­lä omis­ta­japariskun­ta Jen­ny Meron ja Petri Korho­sen seu­rana on aina tut­tu­ja kan­ta-asi­akkai­ta. Paik­ka kun on todet­tu hyväk­si kahvit­telu­un, ruokailu­un ja kuu­lu­mis­ten vai­h­toon. 
– Lil­ja on kokoon­tu­mi­s­paik­ka. Tämä on olo­huone, erään­lainen toinen koti ja se on minus­ta ihanaa. Jos on yksinäi­nen, tääl­lä olet osa mei­dän per­het­tä, Jen­ny ker­too. 
Vuosi sit­ten Café Lil­jaan etsit­ti­in uusia omis­ta­jia. Jen­ny ja Petri tart­tui­v­at kahvi­la-rav­in­tolan veto­vas­tu­useen. 
– Tämä sat­tui hyvään saumaan. Palasin hoito­va­paal­ta työelämään ja kaipasin jotakin uut­ta. Kun kuulimme tästä mah­dol­lisu­ud­es­ta, ajat­te­limme että mik­sipä ei, Jen­ny ker­too. 
Täysin uusia Lil­jen­dalilaisia he eivät kuitenkaan ole. Petri on kotoisin Lil­jen­dal­ista ja Jen­ny muut­ti alueelle Por­voos­ta vuon­na 2013. Suomenkieliselle Jen­nylle on Lil­jen­dalis­sa asum­i­nen ollut pieni kielikylpy. Café Lil­jas­sa ruot­si tart­tuu onnek­si melkein itses­tään. 
– Moikkaamiskult­tuurin oppimiseen sin­ul­la taisi men­nä kyl­lä het­ki. Tääl­lä kun kaikille moikataan, tun­sitte tai ette! Petri nau­raa. 
Suun­nitelmia tule­vaisu­u­den var­alle on paljon ja ensim­mäiset mais­ti­aiset suurem­mista tapah­tu­mista on jo saatu. Vaik­ka ensim­mäisessä vuodessa on ollut haastet­ta, on Lil­jas­sa pidet­ty hauskaa.
– Meil­lä on hyvä poruk­ka, jota ilman tämä ei olisi mitään. Asi­akkaat ovat myös aivan iha­nia. Mitä tulee tule­vaisu­u­teen ja etenkin ruokapöy­dän sisältöön, kaik­ki toiveet kuun­nel­laan. Ihmisille me tätä teemme. 

 

 
 

“Tämä on se paras paik­ka” 
Lil­jen­dalin Mick­el­spiltomis­sa asu­va Hille­vi Frans­man on juuri jäänyt eläk­keelle. Käsil­lä ovat kuitenkin kiireiset päivät, sil­lä pihal­la odot­ta­va asun­toau­to pääsee pian tien päälle. 
– Olemme molem­mat mieheni kanssa eläk­keel­lä ja on ihanaa ettei tarvitse juos­ta kel­lon perässä. Pää­timme lähteä nyt pohjoiseen, kier­rellen pienem­piä teitä, Frans­man ker­too.  
Vaik­ka elämässä reit­ti on vai­hdel­lut paikkakunnal­ta toiselle, on hän lop­ul­ta palan­nut aina kotiseudulle Mick­el­spiltomi­in. Syn­nyinkoti löy­tyy tien toiselta puolen ja oma sisko asuu naa­puris­sa. Nykyisessä asuin­talos­saan Frans­man on lap­su­udessaan käynyt leikkimässä ja kuun­tele­mas­sa tari­noi­ta van­hem­mal­ta polvelta. 
– Palasin Mick­el­spiltomi­in 20 vuot­ta sit­ten. Tämä on se paras paik­ka. Kun läh­tee kilo­me­tre­jä laske­maan, on tämä lop­pu­jen lopuk­si hyvin lähel­lä kaikkea, hän ker­too. 
Palat­tuaan seudulle Frans­man lähti heti mukaan kyläy­hdis­tyk­sen toim­intaan. Puheen­jo­hta­jana hän toi­mi 10 vuot­ta. 
– Näin pienek­si kyläk­si tääl­lä on akti­ivi­nen meno, täältä löy­tyy paljon. Ei ole tun­net­ta, että kylä olisi kuole­mas­sa. Tääl­lä kaikkia aute­taan ja toi­sista pide­tään huol­ta, Frans­man hymy­ilee.  
Kokin töi­den ohel­la on hän aina ollut myös akti­ivi­nen kult­tuuri­har­ras­ta­ja. Koke­mus­ta on kerään­tynyt 40 vuot­ta Lovisa Folk­dan­sis­sa, sekä monista kesäteat­teripro­jek­teista Luren­sis­sa. Kansan­tanssin paris­sa Frans­man on kiertänyt maail­maa aina Berli­iniä ja Wale­sia myöten. 
– Tanssi on todel­la tärkeää. Olen neljänä iltana viikos­sa mukana eri­lai­sis­sa tanssiryh­mis­sä. Se on aina ollut min­ulle henkireikä, että saa jump­paa, Frans­man ker­too. 
Har­ras­tamisen ja eri­lais­ten esi­in­tymis­ten lisäk­si on Frans­man toimin­ut myös opet­ta­jan tehtävis­sä ruotsinkielisen kansalaisopis­ton puolel­la. Juuri nyt ei kuitenkaan ole luvas­sa sään­nöl­lisiä ope­tus­tun­te­ja. 
– Pidän musi­ik­ista ja tanssista, se on ihanaa. Mut­ta nyt on mon­ta pro­jek­tia omas­sa tan­hu­porukas­sa. Sitä pait­si, nyt on reis­sun aika!

 

 
 

Tek­sti ja kuvat: Fan­ni Fagerudd
3
Pikkukaupunki