Kaupunginosasarja: Kylä joen varrella

Koskenkylässä parasta ovat luonto, ystävälliset ihmiset ja vireä yhdistystoiminta. Terveyspalveluja kaivataan. 

Mitä muis­tan lap­su­u­den mökki­matkoista Helsingistä Luumäelle? No ainakin sen, että jo kauan ennen Koskenkylää alkoi auto­let­ka madel­la etanavauh­tia. 

Jät­timäi­nen jono auto­ja kiin­nos­ti myös sil­loisia koskenkyläläisiä. Ruuhkaa tul­ti­in ihmettelemään tien var­teen omil­la tuoleil­la istuen. Pitkän matelun jäl­keen näkyvi­in tuli Koskenkylän huoltoase­ma, sil­loinen Shell. Sieltä haet­ti­in eväsleip­i­en jälkiruoak­si kam­pavi­inere­itä. 

Kahvio palvelee

Tämä oli siis aikaa ennen moot­tori­ti­etä, jol­loin Koskenkylän kohdal­la auto­let­ka jakau­tui kohti Kou­volaa tai Kotkaa. Edelleen huoltoase­ma on tärkeä autoil­i­joille, mut­ta myös koskenkyläläisille. Nyt se on nimeltään Koskenkylän kahvio, ja sitä pyörit­tää yrit­täjä Markku Henko­la.

– Tääl­lä tavataan tut­tu­ja. Jutel­laan säästä ja kysytään kuu­lu­miset. Tänä aamu­na avasin jo 4.30, kos­ka työ­matkalaiset tarvit­se­vat aamukahvin­sa ja sämpylän­sä. Aamuisin tääl­lä on usein hyvin vilka­s­ta, Henko­la ker­too.

Kos­ka on torstai, tar­jol­la on hernekeit­toa ja let­tu­ja. Suosikki­tuotet­ta kahvia kuluu. Myytävänä on myös Henkolan Kir­si-vai­mon taidokkai­ta neulei­ta. 

– Neu­lomi­nen on hänelle rakas har­ras­tus, Henko­la sanoo esitel­lessään upeaa vil­la­paitaa.

Huoltoase­ma on kylän kokoon­tu­mi­s­paik­ka. Paikalle tul­laan kävellen tai autol­la.  

– Osa asi­akkaista – kaik­ki miehiä — istuu salin puolel­la, osa kahvios­sa. Tänään on ollut yksi kiin­nos­ta­va puheenai­he, nimit­täin susi. Siinä se men­nä jolkot­teli ihan läheltä tietä pitkin. Tietenkin har­maaturkin näkem­i­nen herät­tää tun­tei­ta.

– Ihmette­limme, mik­si se meni tietä pitkin eikä met­sis­sä, Henko­la sanoo näyt­täen suden kuvaa kän­nykästään.

Tar­jol­la on myös alko­holi­juo­mia, mut­ta niitä kuulem­ma kuluu vain vähän. Salin puolel­la koskenkyläläiset voivat pela­ta bil­jar­dia tai kat­soa yhdessä For­mu­loi­ta isol­ta näytöltä. Onhan se yhdessä hauskem­paa kuin yksin kotona jän­nätä. 

Unelmapaikka lapsille

Koskenkylän sydämessä, kau­ni­il­la omako­tialueel­la asuu opet­ta­ja ja opin­to-ohjaa­ja Kir­si Nurkkala per­hei­neen. Pihal­la on lätkä­maale­ja, ja sisäl­lä mailo­ja sekä kokon­ainen laatikolli­nen kiekko­ja. Niitä kuluu, kos­ka eletään lätkäper­heen elämää. 

Nurkkala on asunut per­hei­neen Koskenkylässä yli 18 vuot­ta. Isos­sa omakoti­talos­sa on tilaa, ja ikku­nakin on kuin taulu, joka vai­h­tuu vuo­de­na­jan mukaan. 

– Olen lähtöisin Kajaanista. Muu­timme tänne Mon­ninkylästä, kun esikoisemme oli kolme­vuo­tias. Ensin ajat­telin, että onpa tämä kaukana idässä. Nyt olemme tyy­tyväisiä sijain­ti­in. Työ­matkat eivät ole liian pitkät, ja las­ten har­ras­tuk­set ovat kohtu­ullisen matkan päässä. 

Myös Koskenkylän hin­tata­so kan­nusti raken­nut­ta­maan talon. Eri­tyis­es­ti Nurkkalaa viehät­ti kuitenkin asum­i­nen Koskenkylässä per­heen las­ten takia. Löy­tyipä läheltä vielä ihana per­hep­äivähoitopaikkakin.

– Koskenkylä on ihan­nepaik­ka las­ten kas­vaa. Tääl­lä he ovat aina voineet har­ras­taa monipuolis­es­ti liikun­taa. Jääkent­täkin jäädytetään vapaae­htoisvoimin. Aikoinaan neu­vola ja ter­veyspalve­lut oli­vat käve­ly­matkan päässä, mut­ta valitet­tavasti eivät enää.

Nurkkala ei heti tutus­tunut alueen ihmisi­in, mut­ta kun hän liit­tyi eri­laisi­in yhdis­tyk­si­in, alkoi tut­tavuuk­si­akin tul­la. Ensin hän liit­tyi seu­rakun­nan per­hek­er­hoon, sit­ten koulun van­hempainy­hdis­tyk­seen, jos­sa hän oli mukana kymme­nen vuot­ta.

– Sit­ten hyp­päsin kyläy­hdis­tyk­sen kelkkaan. Pitäisikö nyt liit­tyä Per­na­jan Mart­toi­hin, Nurkkala hymy­ilee. 

Saman katon alla neljässä polvessa

Mysti­nen kar­tano lymyää kivi­ai­tansa takana. On val­tavia omakoti­talo­ja, riv­i­taloalue, ja ker­rostalokin pilkot­taa kasvil­lisu­u­den takana. 

Kun läh­tee Koskenkylästä kohti Lovi­isan keskus­taa, ennen moot­tori­ti­etä kään­tyy hiekkatie Gis­lar­bölen suun­taan. Aivan Koskenkylän Sahan reunamil­la asuu Antti Hovi. Jos hän nakkaisi kiv­en ojan yli, oltaisi­in jo Gis­lar­bölen puolel­la. Van­hin osa talosta on 40-luvul­ta, ja laa­jen­nuk­sia on tehty 80- ja 90-luku­jen alus­sa. Hov­in koti­talos­sa on asut­tu neljässä polves­sa. 

– Isoisä, van­hempani, minä ja lapseni. Omat van­hempani asu­vat edelleen talon toista puol­ta, minä ja lapset toista, Hovi ker­too. 

Kauem­pana siin­tää Per­na­jan­lahti, toisaal­la taas pel­to­ja ja met­sää. Pihal­la korkeuk­si­in kohoa­vat män­nyt ovat yli 100-vuo­ti­ai­ta. Hov­in lap­su­udessa koti­ti­lal­la riit­ti puuhaamista. Oli tilaa leikkiä ver­staak­si muute­tus­sa nave­tas­sa. Nyt siel­lä nikkaroi­vat Hov­in omat lapset.

– Sain todel­la hyvät eväät elämään täältä. Koti oli tur­valli­nen, ympäristö rauhalli­nen ja kuitenkin lähel­lä kaikkea. Kun välil­lä asuin muual­la, jotenkin aina tiesin palaa­vani.

Hovi miet­tii tovin, kun pohdimme maal­la asumisen huono­ja puo­lia. No, kaverei­den luokse piti lapse­na ja nuore­na men­nä fil­lar­il­la, mopol­la tai trak­to­ril­la. Mut­ta ei se nuor­ta miestä kovasti hai­tan­nut. 

– Sit­tem­min palve­lut ovat kadon­neet. Käyn sään­nöl­lis­es­ti kyläkau­pas­samme, jot­ta se edes säi­ly­isi, Hovi toteaa.      

Joustavaa kaksikielisyyttä

Mies ja koira. He ovat Markku Jan­ho­nen ja Ada, jot­ka viilet­tävät pitkin Koskenkylän joki­maise­maa luon­non hel­mas­sa. 

Adan käpälää ei ikä tun­nu paina­van, kun se pääsee välil­lä laukkaa­maan vapaanakin. Jan­ho­nen muut­ti per­hei­neen Espoos­ta Lovi­isan Koskenkylään 15 vuot­ta sit­ten.

– Kun tytär näki tämän talon, hän tar­rasi jalka­ani ja sanoi, että tänne me muute­taan, Jan­ho­nen muis­telee.

Sil­loin Jan­ho­sen työ­paik­ka oli Van­taan Tikkuri­las­sa. Kehä kol­mosen ruuhkat kävivät her­moille. Sik­si työ­mat­ka moot­tori­ti­etä pitkin ei tun­tunut miltään. Nykyään Jan­ho­nen työsken­telee Lovi­isas­sa.

– Tääl­lä on hyvät net­tiy­htey­det, joten etä­työkin sujuu.

Ei hänkään heti muutet­tuaan tutus­tunut paikallisi­in. Joku huo­maut­tikin hänelle, että jos kul­kee katse maas­sa, ei tutus­tu kehenkään, mut­ta jos nos­taa kat­seen, saa heti kavere­i­ta.

– Olen ollut mukana kyläy­hdis­tyk­sessä ja paikallisen urheiluseu­ran toimin­nas­sa. Paras­ta tääl­lä on luon­non lisäk­si ihmiset. Aute­taan toisia ja ollaan ystäväl­lisiä. Jous­ta­va kak­sikielisyys on val­ta­va plus­sa Koskenkylälle, Jan­ho­nen pain­ot­taa.

Hyviä puo­lia ovat myös kaup­pa, pit­se­ria ja urheilumah­dol­lisu­udet. Jotain huonoa pitäisi vielä kek­siä. No, joskus kau­pas­sa menee pitkään, vaik­ka on vain hake­mas­sa maitoa.

– Ter­veyskeskuk­sen puute on yksi huonoista puolista. Mut­ta en kyl­lä täältä enää muut­taisi pois! 

Kaupungi­nosasar­ja on vuodes­ta 2016 esitel­lyt eri kaupungi­nosia isos­sa kun­nas­samme. Sar­jan aloit­ti Ruotsinkylä ja nyt vuorossa Koskenkylä — aina asukkaiden silmin.

Kaik­ki Pikkukaupun­gin kaupungi­nosasar­jat löy­dät täältä!

Tek­sti: Rei­ja Kokko­la  Kuvat: Arto Wiikari