Ihmiset, Lifestyle

Kaupunginosasarja: Historiallinen alakaupunki

24.8.2017
Alakaupunki ja sen elämän meno kiehtoo Monika Grönqvistiä

Rauhalliset vanhat korttelit

Alakaupun­gin van­hat talot, yhteisöl­lisyys ja tun­nel­ma tekevät siitä viehät­tävän asuinympäristön. Keskus­ta on ihan vier­essä, mut­ta samal­la kaukana. Hil­jaise­lo muut­tuu ihmisvil­inäk­si Lovi­isan Wan­hat Talot -viikon­lop­puna, kun kylään tulee tuhan­sit­tain ihmisiä ympäri Suomen.

 

 

Suo­la­tori on alakaupun­gin sydän

Tiesitkö, että jokainen kissa pystyy ään­telemään sadal­la eri taval­la? Miaau­uu! Ouvou­u­u­vou­uu! Ssshh, krääk! Hil­jaisu­us, tui­jo­tus­ta. Kirku­naa ja ulvon­taa. Äänistä päätellen Lovi­isan alakaupungis­sa Rantatiel­lä on menos­sa jonkin­lainen teuras­tus. Bistro Can­to­ria ja Ölviniä pyörit­tävää Moni­ka Grön­qvis­tiä nau­rat­taa. Hän tietää, että toinen muhkeista kolleista on Ölvinin työn­tek­i­jän Hap­su-kissa, joka nyt ottaa mit­taa tun­tem­at­tomak­si jäävästä tois­es­ta mus­tas­ta kol­lista. Se kuulem­ma kul­kee joka päivä samaa reit­tiä Ölvin­istä Ranta­tien yli. Nyt ”pojil­la” on selvästi näytön paik­ka.

– Hap­su on mei­dän poke, Moni­ka nau­raa.

Suo­la­torin aluet­ta voisi kut­sua Lovi­isan alakaupun­gin sydämek­si. Siitä on tul­lut Monikan koti ja työ­paik­ka, niin hyvässä kuin pahas­sakin. Jo aamu­varhain Monikan saat­taa nähdä kastele­mas­sa Ölvinin kukkia ennen kuin hän läh­tee toiseen työ­paikkaansa keskus­taan kam­paamoon. Sil­loin Suo­la­tori nukkuu vielä Ruususen unta.

Viime lokaku­us­sa Lovi­isan taivas mus­tui uhkaavasti Suo­la­torin yllä. Porukkaa oli tulos­sa paljon Ölvini­in Mikko Alat­alon keikalle, ja Moni­ka oli työkump­panei­neen virit­tänyt komean telt­taka­tok­sen terassin ylle. Viuh vain, ja äkäi­nen myrskyn­pu­us­ka, ellei peräti trom­bi, kaa­toi ja rikkoi koko hienouden. Tilalle hom­mat­ti­in pikavauh­tia pres­su, joka olikin sit­ten paikoil­laan puoli vuot­ta.

– No, ainakin se huo­mat­ti­in, Moni­ka toteaa yrit­täjän tyyney­del­lä.

Nyt on sateinen maanan­tai ja Suo­la­torin sekä Ranta­tien seu­tu on hil­jainen. Kil­pail­e­va kol­li on häädet­ty matkoi­hin­sa, ja Hap­sukin komen­net­tu koti­in. Illan pimey­dessä kil­pail­e­va nauku­ja kuitenkin vielä hiipii mestoille.

 
 

wahlstromit

 

Tur­val­lista lap­siper­he-elämää

Kak­si pien­tä pellavapäistä poikaa istuu Vil­la Lil­la Gulan aidal­la Lovi­isan alakaupun­gin Puu­tarhakadul­la. Moi, mitä kuu­luu, he kysyvät ohikulk­i­joil­ta. He ovat Zacharias ja Espen, Rebec­ca ja Kris­t­ian Wahlströmin pojat. Rebec­can pyöristyneestä mahas­ta voi arvail­la, että muu­ta­man vuo­den kulut­tua aidal­la on kol­maskin iloinen lap­si. Wahlströmit muut­ti­vat Rebec­can suvun kesämökki­in syksyl­lä 2012, kun siihen tuli mah­dol­lisu­us.

– Olen lähtöisin Lovi­isas­ta. Muis­tan, kuin­ka jo pienenä kuljin Puu­tarhakat­ua ja ihastelin sen kau­ni­ita, van­ho­ja talo­ja. Ja ihan oman­laista tun­nel­maa, Rebec­ca ker­too.

Vaik­ka Wahlströmit ovat omas­sa rauhas­saan aidat­ul­la pihal­laan, alakaupun­gin tun­nel­ma tul­vii heille aito­jen yli. Tont­ti sijoit­tuu Puu­tarhakadun ja Vesiku­jan kul­maan. Siel­lä on tilaa pela­ta pal­loa, eikä hait­taa, jos se välil­lä sink­outuu tien puolelle. Tur­val­lisu­us on yksi tärkeä asia lap­siper­heelle. Ja oma rauha. Taloa reunus­taa mit­ta­va teras­si.

– Kun kevään ensim­mäiset säteet alka­vat läm­mit­tää, siir­rymme aamukahville teras­sille. Se on meille vuo­den kohoko­h­ta. On ihanaa, kun lapset voivat leikkiä pihal­la, ja me saamme omaa aikaa ja rauhaa juo­da aamukahvit, Kris­t­ian ja Rebec­ca sanovat

 

 

sarita

 

Kisso­ja ja siile­jä

Astut­taes­sa Sari­ta Piht­salmin portista sisään, tulee fiilis siitä, että ollaan kaukana kaupun­gin kiireestä. Siitäkin huoli­mat­ta, että talo sijait­see aivan alakaupun­gin ja keskus­tan raja­mail­la, Kuningattarenkadul­la. Kuis­til­ta kuu­luu tuu­likel­lo­jen vieno helinä. Sari­ta on koris­tanut viehät­tävän sisäpi­hamiljöön­sä pait­si hauskoil­la veit­si-haaruk­ka-lusik­ka-tuu­likel­loil­la, mut­ta myös eri­laisil­la auringonva­l­ol­la toimivil­la väri­val­oil­la. Niitä on teras­sil­la ja isos­sa, pihaa hal­lit­sevas­sa ome­na­pu­us­sa. Kahdek­san­vuo­tias Ida-tyt­tö istuu oman ”kioskin­sa” äärel­lä. Pöy­däl­lä on pieniä esineitä, mut­ta myös tomaat­tia, jota voi nap­sia suo­raan ruukus­ta. Talos­sa on samal­la kodi­no­mainen kam­paamo.

– Halu­an, että asi­akkaat saa­vat kiireet­tömän ja nautin­nol­lisen het­ken omak­si ilok­seen, Sari­ta sanoo.

Kun aikaa, on Sari­ta istah­taa teras­silleen. Hän lait­taa rauhal­lista eloku­va­musi­ikkia tai klas­sista soimaan ja siemailee teetä. Se on hänen tapansa med­i­toi­da, rauhoit­tua.

– Esi­in­nyn myös laula­jana, joten musi­ik­ki on min­ulle tärkeä osa elämää.

Sari­ta on asunut alakaupungis­sa kak­si ja puoli vuot­ta. Pihapi­irin rauhal­lisu­us ja alakaupun­gin oma­leimainen tun­nel­ma tuo­vat elämään juuri sitä, mis­tä hän naut­tii. Siili käy syömässä, kaupun­ki on lähel­lä, ja samal­la sopi­van kaukana.

– Tääl­lä alakaupungis­sa ja kodis­samme on ihan mieletön ener­gia, hän kuvailee.

Jostain kuu­luu outoa puhi­naa. Se on se siili, joka välil­lä vierailee pihapi­iris­sä. Sari­ta ja Ida ovat anta­neet sille ruokaa.

– Kiva, että siilit ovat tulleet takaisin alakaupunki­in. Tosin arve­len, että naa­purin kissa käy syömässä sen ruoat, Sari­ta hymy­ilee.

 

 

vauhkoset

 

Koti­tie on tärkeä

Vuodes­ta 1999 Puu­tarhakadul­la asuneet Vauhkoset ovat kat­selleet, kuin­ka lähi­tienoolle on tul­lut mon­een paikkaan mus­ta asvalt­tip­in­ta. Ensin Petri Vauhko­nen ajat­teli, että voisi­han se olla ihan hyvä muu­tos alakaupunki­in Puu­tarhakadullekin, sil­lä hiekkatie on usein kovin kuop­paises­sa kun­nos­sa. Het­ken mietit­tyään hän tuli toisi­in ajatuk­si­in. Vaimo Susanne ei mis­sään nimessä halu­aisi asvalt­tip­in­taa koti­tielleen. Ei, vaik­ka ikku­nat täy­tyy pestä muu­ta­man ker­ran vuodessa. Kuiv­al­la ilmal­la hiekkapö­ly lei­jailee ja koval­la sateel­la rapa roiskuu.

– Ennem­min sit­ten pesen ikku­nat tarvit­taes­sa.

Vauhkosten per­heen autot käyn­nistyvät varhain aamul­la, usein jo ennen seit­semää. Petri käy töis­sä Van­taal­la, mut­ta Susan­nen työ­paik­ka on lähel­lä Valkos­sa.

– Puu­tarhakadun asukkail­la on hyvin vai­htel­e­vat työa­jat. Me taidamme olla niitä ensim­mäisiä lähti­jöitä. Yleen­sä näemme aina samat koiran­ulkoilut­ta­jat kadul­la. Tääl­lä moikataan aina, tun­net­ti­in tai ei, Susanne sanoo.

Susanne lenkkeilee ja Petri on akti­ivis­es­ti mukana sal­ibandy­toimin­nas­sa. Pojat Jose ja David käyvät treeneis­sä ahk­erasti. Van­hem­mat kuskaa­vat ja ovat muutenkin mukana seu­ra­toimin­nas­sa. Niin­pä kotielämä alakaupungis­sa on – kotielämää. Kesäisin puu­tarhas­sa, talvel­la kotona kak­lu­u­nien läm­mössä. Vauhko­sista on mukavaa, että pojat ovat saa­neet elää tähä­nas­tisen elämän­sä samas­sa tur­val­lises­sa talos­sa.

– Ehkä se merk­it­see heille paljon myös myöhem­mässä elämässä, he pohti­vat.

Myös Vauhkoset mainit­se­vat alakaupunki­in palan­neet siilit.

– Ne luule­vat ole­vansa piilos­sa, vaik­ka taka­puoli pilk­istää pusikos­ta, Petri nau­rah­taa.

 

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to

1