Ihmiset, Lifestyle

Kaupuginosasarja: RIKEBY

29.5.2018
Rikeby - Elina Mieskolainen

Pienen matkan päässä keskus­tas­ta sijait­see kum­malli­nen kylä, jon­ka ole­mas­saolosta ei moni sen koom­min tiedä. Rike­by hem­mot­telee kyläläisiä luon­non hel­mas­sa. Syr­jässä silti lähel­lä kaikkea.

 

Pikku-Pohjanmaa

Eli­na Miesko­laisen koira Pik­su saa­puu ter­ve­htimään vierai­ta muu­ta­mal­la haukah­duk­sel­la. Koti on koiran parati­isi, sil­lä met­sän reuna­mas­sa sijait­se­van talon pihapi­iri on täyn­nä luon­non tuok­sua.

– Täältä löy­tyy kaiken­laista. Tuuril­la saat­taa bon­ga­ta ilvek­sen, vil­lisian tai karhunkin, Eli­na ker­too.

Rike­byssä Eli­na on asunut jo tovin. Miehen­sä Jor­man kanssa sopi­va paik­ka löy­tyi vuon­na -89, kun Helsin­gin keskus­tan vil­inä ei Poh­jan­maal­ta kotoisin ole­vaa pariskun­taa enää innos­tanut.

– Kaipasimme rauhaa, jon­ka paris­sa olemme kas­va­neet. Kun eksy­imme tänne sat­tumal­ta kat­so­maan tuo­ta torp­paa, ostimme sen heti näkemät­tä sitä edes sisältä. Täältä löy­tyy äänet­tömyyt­tä, jota muusikkona kaipaan hyvin paljon, Eli­na ker­too. Töis­sä Eli­na ja Jor­ma kävivät kuitenkin vielä pitkään muu­ton jäl­keen Helsingis­sä.

– Oikeas­t­aan vas­ta musi­ik­ki-, kansalais- sekä tanssiopis­ton toim­into­jen myötä inte­groiduin vah­vasti myös Lovi­isaan.

Pihan ala­puolel­la olev­as­ta piharaken­nuk­ses­ta muotoutuu Eli­nan oma atel­jee, johon monien pro­jek­tien tek­i­jä saa rauhas­sa levit­tää omat työn­sä.

– Tääl­lä voin suun­nitel­la tanssi­tun­nit, jooga­ta, tehdä käsitöitä ja soit­taa viu­lua ketään häir­it­semät­tä. Ja onhan min­ul­la oikea työ­matkakin, mil­tei 20 metriä!

 

Koko kylän tallimestari

Punaisen maati­lan pihapi­iris­sä kir­maa­vat hevoset kiiltävät iltapäivän auringos­sa ja välil­lä jostain kuu­luu pieni hir­nah­dus. Hevos­ti­laa per­hei­neen pitävä Juk­ka Joki­nen on juuri har­joit­tele­mas­sa koulu­rat­sas­tuk­seen kuu­lu­via askel­sar­jo­ja hiekkak­en­täl­lä.

– Aloitin rat­sas­tuk­sen kym­men­vuo­ti­aana. Itse olen kotoisin Jär­ven­päästä ja päädyin siel­lä rat­sas­tusk­oulu­un. 15-vuo­ti­aana opetin jo tun­te­ja itse mak­saak­seni oman har­ras­tuk­seni, Juk­ka ker­too. Aikuise­na alkoi oman tilan pitämi­nen kutkut­taa ja lop­ul­ta sopi­va tila löy­tyi Rike­bystä, mil­tei kak­sikym­men­tä vuot­ta sit­ten.

– Tila oli aluk­si aivan kamalas­sa kun­nos­sa. Remon­toimme sen ja 13 vuot­ta sit­ten rak­en­simme lisäk­si maneesin, Juk­ka muis­telee.

Hyvin ruotsinkieli­nen Rike­by oli aluk­si suomenkieliselle Jukalle jän­ni­tyk­sen paik­ka, mut­ta koskaan ei ole kylässä tarvin­nut punastel­la.

– Tääl­lä ei kukaan ole koskaan kat­sonut nenän­vart­ta pitkin. Ja nyt minäkin osaan jo stallsven­skaa, Juk­ka iloit­see.

www.perriertalli.fi

Per­ri­er-tal­li rat­sas­tusk­oulu

 

Sukutilan emäntä

Jos­sakin Eli­nan ja Jukan kotien välis­sä asus­taa Mar­jo Vuokko. 1600-luvul­ta asti saman per­heen hal­lus­sa ollut tila on tun­nel­malli­nen koti, joka on tun­tunut pikku­tytöstä asti hyvältä paikalta olla.

– Tässä talos­sa on hyvä hen­ki. Tääl­lä asui äiti­ni kym­men­henk­i­nen sis­aruska­tras, joista viisi sis­arus­ta meni naimisi­in ja viisi jäi tänne asumaan. Kolme vel­jeä ja kak­si siskoa asui­v­at tässä samaises­sa talos­sa koko elämän­sä, Mar­jo ker­too. Van­ha talo vaatii toimi­ak­seen paljon työtä. Talvel­la talo pysyy lämpimänä pääasi­as­sa puuläm­mi­tyk­sel­lä. Kesäisin on luvas­sa puu­tarhan­hoitoa, vaik­ka Mar­jon aus­tralialainen miesys­tävä John on pariskun­nas­ta se suurem­pi viher­pi­ipertäjä.

– Mut­ta minä rakas­tan kaikkia kukka­hom­mia!

Pian eläk­keelle siir­tyvä Mar­jo on tehnyt pitkän uran ruotsinopet­ta­jana. Opet­ta­jaa muisti Sven­s­ka folk­skolans vän­ner, joka antoi Mar­jolle tun­nus­tuk­sen ansioituneesta työstään.

– Mut­ta silti on mukavaa jäädä eläk­keelle. Vaik­ka en kyl­lä tiedä vielä yhtään, mil­laista se tulee ole­maan. Ehkä joudun kek­simään jonkin uuden har­ras­tuk­sen syksyl­lä, Mar­jo pohtii.

Kiireisenä saat­taa pitää kult­tuuri­har­ras­tus. Mar­jo on kahdek­sat­ta ker­taa kult­tuuri­lau­takun­nas­sa ja osal­lise­na myös kolmes­sa muus­sa yhdis­tyk­sessä.

– On Agri­co­la-seu­ra sekä dr. Greve-Creutzin min­nes­fond. Sit­ten on myös Per­na­jan-Koskenkylän suomenkieli­nen opin­tora­hay­hdis­tys, jos­ta ei ihmiset kovasti tiedä. Tämän seudun suomenkieliset voivat sieltä hakea opin­tora­haa, joka on mielestäni upea jut­tu, Mar­jo hehkut­taa.

 

Karjankasvatusta kylän rauhassa

– No mor­jens! huu­dah­taa Mats Eriks­son mäen ala­puolelta. Kar­jankas­vat­ta­ja Mats on tul­lut per­hei­neen iltatark­istuk­selle. Lai­tu­mille levit­täy­tyy hupaisa näky sinne tänne ripotel­lun ylä­maankar­jan märe­htiessä heinää ilman minkään­laista kiiret­tä elämässä.

– Kiire on ylä­maankar­jalle tun­tem­aton käsite. Talvel­la nämä kävelevät polut lumeen ja kulke­vat aina peräkanaa. Jos joku pysähtyy, odotel­laan nätisti jonos­sa niin pitkään kunnes ensim­mäi­nen liikkuu, Mats kuvailee.

Viisi vuot­ta ylä­maankar­jaa kas­vat­tanut Mats pää­tyi Skot­lannista peräisin ole­van rodun pari­in pohties­saan, mitä omis­ta­mal­laan met­säl­lä tek­isi. Sana kiiri korvi­in, kuin­ka ylä­maankar­ja on yksi parhaimpia met­sän­hoita­jia lyhyi­den jalko­jen ja pienikokoisuuten­sa ansios­ta. Nyt kyseisiä met­sän­hoita­jia on jo 19 kap­palet­ta ja omia vasikoitakin löy­tyy.

– Nuorim­mat ovat viikon ikäisiä. Juuri vai­moni Kärt huo­masi, kuin­ka yhdeltä vasikalta puut­tui kor­vamerkin­nät ja tajusimme, että se oli syn­tynyt aivan huo­maa­mat­ta, Mats nau­rah­taa.

Kar­jan­hoitoon osal­lis­tuu koko per­he, lapset mukaan lukien. Vaikkei ylä­maankar­ja vaa­di paljoa, on tärkein­tä sen hoi­dos­sa sosi­aa­li­nen puoli.

– Nämä ovat ikään kuin iso­ja koiria, kaipaa­vat paljon sosi­aal­ista kon­tak­tia ja tun­nista­vat oman nimen­sä. Täy­tyy pysyä tarkkana että kaikkia har­jataan saman ver­ran, muuten joku tulee mus­ta­sukkaisek­si, Mats ker­too.  

Rike­by­hyn aset­tumi­nen oli koko per­heelle sopi­va ratkaisu. Mats on viet­tänyt lap­suuten­sa seudul­la ja Kärt on kotoisin Viros­ta, mut­ta tila on Matsin äidin koti­ti­la.

– Ei olisi muut­ta­mi­nen mielessä. Tääl­lä on help­poa asua.

Tek­sti ja kuvat Fan­ni Fagerudd

1
Pikkukaupunki