Ihmiset, Lifestyle

Kaupuginosasarja: RIKEBY

29.5.2018
Rikeby - Elina Mieskolainen

Pienen matkan päässä keskustasta sijaitsee kummallinen kylä, jonka olemassaolosta ei moni sen koommin tiedä. Rikeby hemmottelee kyläläisiä luonnon helmassa. Syrjässä silti lähellä kaikkea.

 

Pikku-Pohjanmaa

Elina Mieskolaisen koira Piksu saapuu tervehtimään vieraita muutamalla haukahduksella. Koti on koiran paratiisi, sillä metsän reunamassa sijaitsevan talon pihapiiri on täynnä luonnon tuoksua.

– Täältä löytyy kaikenlaista. Tuurilla saattaa bongata ilveksen, villisian tai karhunkin, Elina kertoo.

Rikebyssä Elina on asunut jo tovin. Miehensä Jorman kanssa sopiva paikka löytyi vuonna -89, kun Helsingin keskustan vilinä ei Pohjanmaalta kotoisin olevaa pariskuntaa enää innostanut.

– Kaipasimme rauhaa, jonka parissa olemme kasvaneet. Kun eksyimme tänne sattumalta katsomaan tuota torppaa, ostimme sen heti näkemättä sitä edes sisältä. Täältä löytyy äänettömyyttä, jota muusikkona kaipaan hyvin paljon, Elina kertoo. Töissä Elina ja Jorma kävivät kuitenkin vielä pitkään muuton jälkeen Helsingissä.

– Oikeastaan vasta musiikki-, kansalais- sekä tanssiopiston toimintojen myötä integroiduin vahvasti myös Loviisaan.

Pihan alapuolella olevasta piharakennuksesta muotoutuu Elinan oma ateljee, johon monien projektien tekijä saa rauhassa levittää omat työnsä.

– Täällä voin suunnitella tanssitunnit, joogata, tehdä käsitöitä ja soittaa viulua ketään häiritsemättä. Ja onhan minulla oikea työmatkakin, miltei 20 metriä!

 

Koko kylän tallimestari

Punaisen maatilan pihapiirissä kirmaavat hevoset kiiltävät iltapäivän auringossa ja välillä jostain kuuluu pieni hirnahdus. Hevostilaa perheineen pitävä Jukka Jokinen on juuri harjoittelemassa kouluratsastukseen kuuluvia askelsarjoja hiekkakentällä.

– Aloitin ratsastuksen kymmenvuotiaana. Itse olen kotoisin Järvenpäästä ja päädyin siellä ratsastuskouluun. 15-vuotiaana opetin jo tunteja itse maksaakseni oman harrastukseni, Jukka kertoo. Aikuisena alkoi oman tilan pitäminen kutkuttaa ja lopulta sopiva tila löytyi Rikebystä, miltei kaksikymmentä vuotta sitten.

– Tila oli aluksi aivan kamalassa kunnossa. Remontoimme sen ja 13 vuotta sitten rakensimme lisäksi maneesin, Jukka muistelee.

Hyvin ruotsinkielinen Rikeby oli aluksi suomenkieliselle Jukalle jännityksen paikka, mutta koskaan ei ole kylässä tarvinnut punastella.

– Täällä ei kukaan ole koskaan katsonut nenänvartta pitkin. Ja nyt minäkin osaan jo stallsvenskaa, Jukka iloitsee.

www.perriertalli.fi

Perrier-talli ratsastuskoulu

 

Sukutilan emäntä

Jossakin Elinan ja Jukan kotien välissä asustaa Marjo Vuokko. 1600-luvulta asti saman perheen hallussa ollut tila on tunnelmallinen koti, joka on tuntunut pikkutytöstä asti hyvältä paikalta olla.

– Tässä talossa on hyvä henki. Täällä asui äitini kymmenhenkinen sisaruskatras, joista viisi sisarusta meni naimisiin ja viisi jäi tänne asumaan. Kolme veljeä ja kaksi siskoa asuivat tässä samaisessa talossa koko elämänsä, Marjo kertoo. Vanha talo vaatii toimiakseen paljon työtä. Talvella talo pysyy lämpimänä pääasiassa puulämmityksellä. Kesäisin on luvassa puutarhanhoitoa, vaikka Marjon australialainen miesystävä John on pariskunnasta se suurempi viherpiipertäjä.

– Mutta minä rakastan kaikkia kukkahommia!

Pian eläkkeelle siirtyvä Marjo on tehnyt pitkän uran ruotsinopettajana. Opettajaa muisti Svenska folkskolans vänner, joka antoi Marjolle tunnustuksen ansioituneesta työstään.

– Mutta silti on mukavaa jäädä eläkkeelle. Vaikka en kyllä tiedä vielä yhtään, millaista se tulee olemaan. Ehkä joudun keksimään jonkin uuden harrastuksen syksyllä, Marjo pohtii.

Kiireisenä saattaa pitää kulttuuriharrastus. Marjo on kahdeksatta kertaa kulttuurilautakunnassa ja osallisena myös kolmessa muussa yhdistyksessä.

– On Agricola-seura sekä dr. Greve-Creutzin minnesfond. Sitten on myös Pernajan-Koskenkylän suomenkielinen opintorahayhdistys, josta ei ihmiset kovasti tiedä. Tämän seudun suomenkieliset voivat sieltä hakea opintorahaa, joka on mielestäni upea juttu, Marjo hehkuttaa.

 

Karjankasvatusta kylän rauhassa

– No morjens! huudahtaa Mats Eriksson mäen alapuolelta. Karjankasvattaja Mats on tullut perheineen iltatarkistukselle. Laitumille levittäytyy hupaisa näky sinne tänne ripotellun ylämaankarjan märehtiessä heinää ilman minkäänlaista kiirettä elämässä.

– Kiire on ylämaankarjalle tuntematon käsite. Talvella nämä kävelevät polut lumeen ja kulkevat aina peräkanaa. Jos joku pysähtyy, odotellaan nätisti jonossa niin pitkään kunnes ensimmäinen liikkuu, Mats kuvailee.

Viisi vuotta ylämaankarjaa kasvattanut Mats päätyi Skotlannista peräisin olevan rodun pariin pohtiessaan, mitä omistamallaan metsällä tekisi. Sana kiiri korviin, kuinka ylämaankarja on yksi parhaimpia metsänhoitajia lyhyiden jalkojen ja pienikokoisuutensa ansiosta. Nyt kyseisiä metsänhoitajia on jo 19 kappaletta ja omia vasikoitakin löytyy.

– Nuorimmat ovat viikon ikäisiä. Juuri vaimoni Kärt huomasi, kuinka yhdeltä vasikalta puuttui korvamerkinnät ja tajusimme, että se oli syntynyt aivan huomaamatta, Mats naurahtaa.

Karjanhoitoon osallistuu koko perhe, lapset mukaan lukien. Vaikkei ylämaankarja vaadi paljoa, on tärkeintä sen hoidossa sosiaalinen puoli.

– Nämä ovat ikään kuin isoja koiria, kaipaavat paljon sosiaalista kontaktia ja tunnistavat oman nimensä. Täytyy pysyä tarkkana että kaikkia harjataan saman verran, muuten joku tulee mustasukkaiseksi, Mats kertoo.  

Rikebyhyn asettuminen oli koko perheelle sopiva ratkaisu. Mats on viettänyt lapsuutensa seudulla ja Kärt on kotoisin Virosta, mutta tila on Matsin äidin kotitila.

– Ei olisi muuttaminen mielessä. Täällä on helppoa asua.

Teksti ja kuvat Fanni Fagerudd

1
Pikkukaupunki
Instagram has returned invalid data.

Follow Us