Intohimoisesti, rakkaudesta

Itsensä ilmaiseminen tanssin välityksellä on ollut Kati Kivilahti-Fageruddille luontevaa läpi elämän. Ammattitanssijan ura on kuljettanut hänet eri puolille Suomea ja muuta maailmaa.

Mod­erni tanssi sai Suomes­sa jalan­si­jaa joskus 70-luvul­la. 

– Siitä tuli lop­ul­ta oma laji­ni, liik­keeni henk­i­nen koti ja lop­u­ton inspi­raa­tion lähde. Tanssin balet­tia alak­ouluikäis­es­tä asti. Se opet­ti kuri­nalaisu­ut­ta ja tekni­ikkaa, mut­ta lop­ul­ta juuri moni­u­lot­teinen mod­ernin tanssin ilmaisumah­dol­lisu­us vei min­ut mukanaan, Kati Kivi­lahti-Fagerudd ker­too. 

Tanssi on antanut Katille paljon: opiskelu­paikan, ammatin, uran ja työy­hteisön, ystäviä, elämyk­siä, koke­muk­sia. Hän on saanut rak­en­taa elämälleen poh­jan tanssin kaut­ta, ja sik­si hän toivoisi jokaiselle lapselle ja nuorelle saman mah­dol­lisu­u­den. Että kaikil­la olisi mah­dol­lisu­us har­ras­taa var­al­lisu­u­teen kat­so­mat­ta. Sitä varten Lovi­isan Tanssiopis­tol­la on tanssikum­mit-oppi­las­toim­intaa, jon­ka kaut­ta voi hakea vapaaop­pi­la­s­paikkaa anonyymisti. 

– Kult­tuuril­la ja taiteel­la on suuri merk­i­tys ihmis­ten hyv­in­voin­nille. Se tun­tuu uno­htu­van, kun val­tion bud­jetista päätetään. Olen näh­nyt epä­suh­dan, joka val­lit­see myös kult­tuurin ja taiteen sisäl­lä. Siinä mis­sä musi­ikkiopis­tot saa­vat val­tion tukea suh­teel­lisen var­masti, tanssi­taide on jäänyt lap­sipuolen ase­maan. Tämä rak­en­teelli­nen epä­suh­ta olisi korkea aika purkaa.

Näin puhuu tanssi­taiteli­ja, jol­la on pitkä ura takana niin tanssi­jana kuin ped­a­gogi­na. Työ ammat­ti­tanssi­jana muun muas­sa tanssiteat­teri Raatikos­sa, Hur­jaru­uthissa ja Rol­los­sa vei hänet ympäri Suomea ja maail­maa. 

– Min­ua edeltänyt ja oma sukupol­veni tekivät pio­neer­i­työn, jon­ka ansios­ta tanssi voi olla nyky­isin ammat­ti Suomes­sa. Oma­l­la kohdal­lani se on pitänyt sisäl­lään paljon matkus­tamista ja avar­tanut maail­manku­vaani. Mut­ta aika myös kul­taa muis­tot. Aikaiset herä­tyk­set, pitkät ajopäivät, roudaami­nen, mii­nusasteisia näyt­tämöitä, esi­in­tyjiä enem­män kuin yleisöä, keik­ka-auton hajoami­nen Lapis­sa – ne kaik­ki oli­vat keikkaelämän arkea. Tapah­tu­marikas­ta, mut­ta myös kulut­tavaa.

Into­hi­moi­ses­ti, rakkaud­es­ta tanssi­taiteeseen

Kati Kivi­lahti on esi­in­tynyt kamelin takapäänä laivan las­tendiskos­sa, mut­ta ehdot­tomasti oudoin esi­in­tymi­nen oli Yhdys­val­lois­sa Geor­gias­sa maalais­markki­noil­la.

– Siel­lä suo­ma­lainen huip­pumuusikoista koos­t­u­va kokoon­pano säesti, suomen­ruot­salainen näyt­telijätär lauloi ruot­sik­si Chy­de­niuk­sen ja Huldénin las­ten­laulu­ja, joi­ta minä miimis­es­ti tanssien tulkkasin. 

Tun­teikkai­ta het­k­iä on riit­tänyt. Yksi mieleen­painu­vim­mista oli tanssiteat­teri Rol­lon esi­tys ”Hillitön Hilma ja Lev­o­ton Lem­pi”. Se kos­ket­ti kat­so­jia niin syvältä, että esi­tyk­sen jäl­keen mon­et tuli­vat itkien avau­tu­maan omas­ta elämästään.

– 90-luvul­la ammatill­i­nen arvo­maail­mani meni uusik­si, kun läheiseni kuoli yllät­täen ja sairas­tu­in itse vakavasti. Las­ten syn­tymät ovat myös vaikut­ta­neet elämääni tanssi­jana ja tanssiped­a­gogi­na, Kati Kivi­lahti pohtii. 

Juuri ped­a­gogi­na työsken­te­ly ja taiteen opet­ta­mi­nen toi­vat hänen työhön­sä uuden, entistä syvem­män ulot­tuvu­u­den. Kun keskit­tyy opet­ta­maan tanssia ja viemään tanssi­taiteen har­ras­tamista eteen­päin, ei elämä voi pyöriä oman navan ja taiteil­i­ju­u­den ympäril­lä. 

– Opet­ta­mi­nen on pait­si taito­jen opet­tamista, myös ilon, pet­tymys­ten, onnis­tu­mis­ten ja eri­lais­ten tun­tei­den jakamista ja kohtaamista. Tanssi­taiteen opet­ta­mi­nen on ped­a­gogi­nen tehtävä, jota teen rakkaud­es­ta tähän taiteen­la­ji­in, into­hi­moi­ses­ti, kun­nioit­tavasti ja mielel­läni. Tiedän mitä tanssi voi parhaim­mil­laan antaa, halu­an välit­tää sitä eteen­päin. Voin nous­ta jopa bar­rikadeille tanssin puoles­ta! 

Kun keskittyy opettamaan tanssia ja viemään tanssitaiteen harrastamista eteenpäin, ei elämä voi pyöriä oman navan ja taiteilijuuden ympärillä.

Taidekas­vatuk­sen asial­la

Nykyään Kati Kivi­lahti toimii Lovi­isan Tanssiopis­ton rehto­ri­na ja tanssinopet­ta­jana. Hän perusti tanssiopis­ton yhdessä Päivi Ahvosen ja Son­ja Ordenin kanssa vuon­na 2007. Koulus­ta on neljän­toista toim­intavuo­den aikana kas­vanut merkit­tävä alueelli­nen taiteen peru­sope­tus­ta anta­va tanssiop­pi­laitos. Tanssiopis­ton kevät­näytös on yleisömäärältään Lovi­isan suurin kult­tuu­ri­ta­pah­tu­ma, jon­ka näytök­set näkee yli 1500 kat­so­jaa. 

Katin toimenku­va on moni­u­lot­teinen: tanssinopet­ta­ja, kore­ografi, tuot­ta­ja, hallinnolli­nen johta­ja ja rehtori sekä lukuisia luot­ta­mus­toimia. 

– Rehto­ri­na tärkein tehtävistäni on olla tanssiopis­ton ped­a­gogi­nen johta­ja. Koulu ilman ped­a­gogista johta­jaa on kuin alus ilman kip­paria.

Mon­et oppi­laista aloit­ta­vat nuore­na, ja osa niistä, joiden har­ras­tus jatkuu pitkään, hakeu­tuu eri­ty­is­lukioi­hin, jois­sa voi jatkaa tanssin tai muun taiteen alan opiskelua. Lovi­isalainen Leo Terävä on ensim­mäi­nen Lovi­isan tanssiopis­ton kas­vat­ti, joka opiskelee ammat­ti­tanssi­jak­si.

Kati Kivi­lahti-Fagerud­din luot­ta­mus­toimista yksi tärkeim­mistä on ollut Suomen tanssiop­pi­laitosten liiton hal­li­tuk­sen jäsenyys. Siel­lä hän on ollut aitiopaikalla puo­lus­ta­mas­sa tanssin taiteen peru­sopetuk­sen ase­maa. 

Lovi­isan kaupun­ki tukee opis­ton tanssin taiteen peru­sope­tus­ta, mut­ta val­ti­ol­ta koulu ei saa sään­nöl­listä tukea. Tuki on harkin­nan­varaista, ja sitä on haet­ta­va aina erik­seen. Lovi­isan Tanssiopis­ton ope­tus­toim­inta rahoite­taankin pääosin kurssi­mak­suil­la.

– Tanssi­taiteen ope­tus on kärsinyt koron­a­pan­demi­as­ta kuten muutkin taiteen lajit, jois­sa toim­i­taan ryh­mis­sä tai esi­in­nytään yleisölle. Viime vuosi pär­jät­ti­in jotenkuten korona-avus­tusten varas­sa, mut­ta tästä vuodes­ta tulee vielä vaikeampi.

Kati Kivi­lah­den mielestä Lovi­isa tarvit­see esit­tävälle taiteelle sopi­van kult­tuurin moni­toim­i­ti­lan, joka on suun­nitel­tu nimeno­maan sitä tarkoi­tus­ta varten. 

– Suurin haaveeni on nähdä sel­l­aisen rak­en­tu­van kaupunki­imme ja vieläpä niin, että meitä ammat­ti­laisia tilankäyt­täjiä kuun­nel­laan suun­nit­telu­vai­heessa.  

Tek­sti Rei­ja Kokko­la ja Päivi Ahvo­nen  Kuva Kale­vi Ketolu­o­to