Ihmiset

”Hyvä lapsuus auttoi kovissa paikoissa”

7.9.2020
Uransa keväällä lopettanut nyrkkeilyn ensimmäinen ja ainoa suomalainen maailmanmestari on sydämeltään yhä pikkukaupunkilainen. Lue tästä Pikkukaupungin haastattelu siitä, miten hyvä lapsuus Loviisassa on auttanut kovissa paikoissa.

Eva Wahlström jou­tui ural­laan mon­en kovan paikan eteen. Niistä hän selvisi isoveljiltä opitun sisukku­u­den ja pelot­to­muu­den ansios­ta. Tässä haas­tat­telus­sa uransa kevääl­lä lopet­tanut nyrkkeilyn ensim­mäi­nen ja ain­oa suo­ma­lainen maail­man­mes­tari ker­too, miten kip­inä nyrkkeilyyn syn­tyi Lovi­isas­sa ja mil­laista oli kas­vaa pikkukaupun­gin tur­val­lises­sa ja rauhaisas­sa miljöössä.

 

Madot! Ne vas­ta kiin­nos­tavia ovat. Ja hämähäk­itkin. Pieni Eva Wahlström on Lovi­isas­sa kesämökil­lä ja tutkii kiin­nos­tuneena maas­sa mönkivien elämää. Pitäisikö niille rak­en­taa maja?

Kesäpäivät mökil­lä lentävät kuin siivil­lä, kun on paljon kiin­nos­tavaa tutkit­tavaa.

– Viihdyin pienenä hyvin itsek­seni. Tein raken­nuk­sia madoille. Tykkäsin tehdä asioi­ta ihan itsek­seni. Tietenkin kävimme myös uimas­sa, kun mökil­lä olti­in, Eva muis­telee 80-luvun alkua.

– Uimme mon­esti isän kanssa pitk­iä, pitk­iä matko­ja, usein seläl­lämme ja laulaen. Olimme myös rak­en­ta­neet hyp­py­lau­dan kiv­elle, jolle uimme veljieni kanssa temp­puile­maan.

Lovi­isan­lahdel­la sijait­se­va Dunkahällin saari veti puoleen­sa kesät, tal­vet. Sinne Eva teki retk­iä muun per­heen kanssa Vera-nimisel­lä veneel­lä ja talvel­la hiihtäen. Hänestä on muka­va kuul­la, että saarelle on saatu uudet pöy­dät ja penkit.

– En muista mil­loin olen viimek­si käynyt siel­lä!

 

Veljiltä oppi sisukku­ut­ta ja pelot­to­muut­ta

Evan lap­su­u­den­per­heessä ei varsi­nais­es­ti har­rastet­tu urheilua, mut­ta ter­veel­liseen liikku­miseen äiti ja isä kan­nus­ti­vat. Ulkona piti olla päivit­täin neljä tun­tia myös talvisin.

– Muis­tan, kuin­ka litistin nenän kiin­ni ikku­naan kun näin äidin puuhaa­mas­sa keit­tiössä.

Eva olisi mielu­usti tul­lut jo sisälle vaik­ka kuori­maan perunoi­ta ja lait­ta­maan ne hel­lalle. Se kun oli usein hänen tehtävän­sä.

– En päässyt. Äiti oli tark­ka siitä, että me lapset ulkoil­imme tarpeek­si.

Eval­la on kak­si isovel­jeä, hän­tä kahdek­san ja kymme­nen vuot­ta van­hem­mat. Ei siis ihme, että Eva tot­tui kaiken­laisi­in poika­maisi­in leikkei­hin. Isoveljien kanssa oli hauskaa ja tur­val­lista.

Eva sanoo, että vel­jet otti­vat hänet mielel­lään mukaan puuhi­in­sa.

– En muista ker­taakaan, etteivätkö he olisi huo­li­neet min­ua mukaan. Veljiltäni opin sisukku­ut­ta ja pelot­to­muut­ta, hän kiit­tää.

Lap­su­us pikkukaupungis­sa oli tur­valli­nen. Oli hienoa saa­da liikkua vapaasti.

Eva pohtii 11-vuo­ti­aan Leon-poikansa elämää Helsingis­sä.

– Vaik­ka meil­lä Mäkkylässäkin on met­sä ihan talon takana ja iso tram­poli­i­ni pihal­la, niin kyl­lä elämä Helsingis­sä on ihan eri­laista kuin lap­suuteni Lovi­isas­sa.

 

 

 

 

 

 

Suh­teesta syt­tyi kip­inä nyrkkeilyyn

Tei­ni-iässä Eva teki sitä mitä nuoret tup­paa­vat tekemään. Kaver­it oli­vat tärkeitä, ja aikaa vietet­ti­in kaupungilla hen­gaillen.

Tai ”roikku­mal­la”, kuten Eva tilan­net­ta kuvailee. Istut­ti­in rap­pusil­la ja pyörit­ti­in Bru­unin kioskin luona. Kokoon­nut­ti­in Foru­min nuorisoti­las­sa. Pelat­ti­in säbää.

– Ei ollut oikeas­t­aan mitään kiusauk­sia ja houku­tuk­sia. Ei siis ihme, että nyrkkeily vei min­ut men­nessään 15-vuo­ti­aana.

Eva muis­telee, miten per­he söi joka päivä yhdessä kel­lo 17.00. Lap­sille oli tiukat sään­nöt ja tarkat koti­in­tu­loa­jat. Usein Evas­ta tun­tui, että koti­in oli tul­ta­va aikaisin, tai ainakin aikaisem­min kuin kaverei­den. Yökyläi­lykään ei ollut sal­lit­tua. Tilanne muut­tui, kun Eva alkoi seu­rustel­la lovi­isalaisen pojan kanssa.

Kihloi­hin he menivät Evan ollessa 15-vuo­tias. Suhde kesti neljä vuot­ta.

– Olen aina ollut kova sitou­tu­maan. Lisäk­si omat van­hempani oli­vat tavan­neet toisen­sa 14-vuo­ti­aina. Ehkä sik­si minus­ta oli luon­te­vaa kih­lau­tua nuore­na.

Suh­teesta syt­tyi kip­inä myös nyrkkeilyyn. Evan kih­lat­tu har­rasti thainyrkkeilyä, ja Eva kul­ki mukana kat­so­mas­sa treene­jä, kuten tyt­töys­tävil­lä oli tapana. Treenisalin äänet ja tuok­sut sekä urheilun fyy­sisyys tekivät vaiku­tuk­sen.

– Poikaystävän ansios­ta tutus­tu­in nyrkkeilysalin ilmapi­iri­in. Se oli paik­ka, jos­sa tun­sin oloni todel­la kotoisak­si.

 

Nyrkkeily aut­toi myös koulunkäyn­nis­sä

Vaik­ka kotivä­ki ihmetteli nuoren tytön innos­tus­ta laji­in, Evalle oli päivän­selvää, että hän alka­isi treena­ta. Hän muis­telee myös ajatelleen­sa saavut­ta­vansa joskus jopa maail­man­mes­taru­u­den. Se oli rohkeaa ajat­telua, sil­lä vielä 90-luvul­la suh­taudut­ti­in vähät­televästi nais­ten nyrkkeilyyn.

– Aluk­si treenasin liikun­ta­hal­lis­sa. Siel­lä oli yksi nyrkkeilysäk­ki. Vähän myöhem­min perus­timme Fageråsin salin Köp­back­an van­haan koulu­un. Juoksin sinne kotoa aamuisin ennen koulun alkua ja taas uud­estaan illal­la läksy­jen teon jäl­keen. Rakas­tu­in laji­in välit­tömästi!

 

Leg­en­daari­nen lovi­isalainen nyrkkeil­i­jä

Teu­vo Manko­nen oli mukana val­men­ta­mas­sa. Hänel­lä oli iso rooli myös Evan treenaamises­sa.

– Teu­vo oli kiin­nos­tunut lajin har­ras­ta­jan psyykkises­tä puoles­ta. Lovi­isan Rien­non puheen­jo­hta­ja Raul Öhberg jär­jesti Lovi­isas­sa PM- ja SM-kil­pailut. Ne voitin.

Nyrkkeily tehosti entis­es­tään Evan koulunkäyn­tiä. Hän ker­too olleen­sa nopea oppi­maan pelkästään kuun­tele­mal­la. Arvosanat oli­vat hyviä, ja eri­tyis­es­ti Evaa kiin­nos­ti­vat äidinkieli ja kir­joit­ta­mi­nen sekä kuvaa­mataito. Ener­giaa jäi kuitenkin koulunkäyn­nin oheen jopa liikaa.

– Nyrkkeilyyn sai pure­tuk­si ylimääräistä ener­giaa, jota saat­toi olla angsti­in asti.

 

Pikkukaupun­gin pikku-Eva

Kun Eva liikkuu nykyisessä kotikaupungis­saan Helsingis­sä, ihmiset kyl­lä huo­maa­vat maail­man­mes­tarin ja osoit­ta­vat ihailua oma­l­la taval­laan.

– Ennen korona-aikaa kaup­pakeskuk­ses­sa eräs mum­mo lait­toi yllät­täen käten­sä min­un ympäril­leni, Eva hymy­ilee.

Lovi­isas­sakin hänet huo­mataan, tot­ta kai. Ihmiset tule­vat jut­tele­maan niitä näitä. ”Ai, sin­u­akin näkee tääl­lä.”

Eva kokee ole­vansa Lovi­isas­sa yhä ”se pikkukaupun­gin pikku-Eva”. Se on hänestä suloista.

– Samoin se, että tääl­lä puhutaan ihmi­sistä etu­nimil­lä ja kaik­ki tun­te­vat toisen­sa.

Vaik­ka nuore­na Eva koki halu­a­vansa nähdä ja kokea enem­män kuin Lovi­isas­sa oli tar­jol­la, ei hänestä maail­mankansalaista tul­lut. Maail­maa kiertänyt huip­pu-urheil­i­ja on yhä sydämeltään pikkukaupunki­lainen.

– Elämäni on nyt Helsingis­sä, mut­ta en koe sitä kotikaupungik­seni. Lovi­isaan on aina ihana tul­la. Leonkin viihtyy mum­mo­las­sa hyvin. Mieheni Niklas Räsäsen van­hem­mat asu­vat Kotkas­sa, joten voimme vierail­la samal­la reis­sul­la myös hei­dän luon­aan.

– Kun ajatuk­seni kier­tyvät Lovi­isaan, ajat­te­len aina lap­su­u­denko­tiani ja Fageråsin nyrkkeilyti­laa Köp­back­as­sa.

 

 

 

KUKA?

Eva Ulri­ka Bir­git­ta Wahlström (Räsä­nen)

• Syn­tyi 30.10.1980 Lovi­isas­sa

• Asuu Helsin­gin Mäkkylässä

Ura:

• EM-hopeaa vuosi­na 2004 ja 2005

• Ensim­mäi­nen ammat­ti­lais­nyrkkeilyn maail­man­mes­taru­u­den voit­tanut suo­ma­lainen vuon­na 2015

• Vuo­den esiku­va, Uno-palk­in­to urheilu­gaalas­sa vuon­na 2018

• Valmis­tui taitei­den kan­di­daatik­si Aal­to-yliopis­tos­ta vuon­na 2018

• Lopet­ti nyrkkeilyu­ransa maalisku­us­sa 2020

 

 

 

 

 

SMÅSTADENS LILL-EVA

 

Då Eva Wahlström, världsmästare och Lovisas mest framgångsri­ka boxare genom tider­na rör sig i sin gam­la hem­stad känns hon lätt igen och folk vill gär­na kom­ma och tala med henne. Då kän­ner hon sig igen som “den där smås­tadens lill-Eva”. Det tyck­er hon är gul­ligt.

 

Maskar! De är först intres­san­ta. Spind­lar ock­så. En ung Eva Wahlström är på som­marstu­gan i Lovisa och observer­ar de på marken krä­lande krypens liv med stort intresse. Bor­de man kanske byg­ga dem en koja?

Som­marda­gar­na på stu­gan bara fly­ger för­bi då det finns så myck­et intres­sant att under­sö­ka.

– Som barn trivdes jag bra ensam. Jag byg­gde sak­er åt maskar­na. Jag trivdes med att göra sak­er för mig själv. Såk­lart badade vi ock­så när vi ändå var på stu­gan, minns Eva 80-talets bör­jan.

  Vi sim­made regel­bun­det med pap­pa lån­ga, lån­ga vägar. Oftast sim­made vi på rygg och sjun­gande. Vi hade ock­så byg­gt en språng­brä­da på en sten, till vilken jag och min bror sim­made för att göra kon­ster.

Ön Dunkahäll på Lovisafjär­den lock­ade året om. Dit reste Eva och hennes familj på som­rar­na med båten Vera, och om vin­trar­na var det ski­dor som hjälpte dem att nå fram. Hon var glad att höra att stäl­let fått nytt möble­mang.

– Jag kan inte min­nas när jag senast var där!

 

Från sina bröder fick hon lära sig uthål­lighet och mod

I Evas barn­doms­familj sysslade man egentli­gen inte med sport, men häl­sosam motion och rörelse upp­muntrades av föräl­drar­na. Att vis­tas utomhus i minst fyra tim­mar var ett måste även på vin­tern.

– Jag minns hur jag mosade näsan mot fön­stret då jag såg att mam­ma var i köket.

Eva hade hellre kom­mit in och skalat potatis och lagt dom på spisen, då den uppgiften oftast föll på henne.

– Men jag slapp inte in. Mam­ma var nog­grann med att vi vis­tades till­räck­ligt utomhus.

Eva har två äldre bröder. Ålder­sskill­naden till den ena är åtta år och till den andra tio. Inte allt­så undra på att hon blev van vid alla möjli­ga pojkak­ti­ga lekar. I store­bröder­nas säll­skap var det både tryg­gt och roligt.

Eva berät­tar att hennes bröder gär­na tog henne med i deras sysslor.

– Jag kan inte min­nas att de en gång skulle ha läm­nat mig utan­för. Från mina bröders säll­skap fick jag både uthål­lighet och mod, berät­tar Eva tack­samt.

Barn­domen i smås­taden var trygg. Det var fint att få röra sig fritt.

Eva tänker på sin 11-åri­ga son Leos liv i Hels­ing­fors.

– Fastän det finns en skog allde­les bakom vårt hus i Mäkkylä och en stor tram­polin på går­den skil­jer det sig myck­et från min barn­dom i Lovisa.

 

Från förhål­lan­det tän­des gnistan för boxn­ing

Som tonåring gjorde Eva det som mån­ga andra tonåringar gör. Vän­ner­na var vik­ti­ga och tiden spender­ades mest på att hän­ga på stan.

Eller “roikku­mal­la”, som Eva själv uttryck­er det.

  Vi satt på trap­por och vis­tades kring Bru­uns kiosk. Vi for till Forums ung­dom­sutrym­men och vi spelade innebandy.

– Det fanns inte egentli­gen några fres­telser eller lock­elser. Så inte undra på att boxnin­gen drog mig med sig som fem­tonåring.

Eva minns hur famil­jen åt till­sam­mans var­je dag klock­an 17.00. Alla famil­jens barn hade strik­ta hemkom­st­tider.  Eva kände ofta att hon var tvun­gen att kom­ma hem tidi­gare än hennes vän­ner. Över­nat­tning hos andra var ock­så för­b­judet. Sit­u­a­tio­nen förän­drades dock då Eva bör­jade säll­ska­pa med en Lovis­apo­jke.

De förlovade sig då Eva var fem­ton och förhål­lan­det höll i fyra år framåt.

– Jag har alltid haft lätt att förbin­da mig. Dessu­tom träf­fades mina föräl­drar som fjor­tonåringar och där­för kän­des det kanske naturlig för mig att förlo­va mig som ung.

Ur förhål­lan­det tän­des ock­så intres­set för boxn­ing då Evas pojkvän höll på med thai­boxn­ing. Eva gjorde som mån­ga flick­vän­ner gör och följde  med för att se på träningar­na. Lju­den och luk­ter­na från trän­ingssalen, samt sportens kropp­s­lighet gjorde ett intryck på Eva.

– Det var tack vare pojkvän­nen som jag bekan­tade mig med boxn­ing­shal­lens miljö. Det var där jag verk­li­gen kände mig som hem­ma.

 

Boxnin­gen hjälpte även med skol­gån­gen

Fastän den unga flick­ans intresse för grenen förun­drade famil­jen så var det sol­klart för Eva att hon skulle bör­ja trä­na. Hon minns att hon redan då tänk­te på att nå världsmäster­skap­stiteln. Det var en modig tanke­bana, för på 90-talet förhöll sig mån­ga ännu nedlå­tande till damboxn­ing.

– Till en bör­jan trä­nade jag i idrottshallen. Där hade de en boxn­ingssäck. Senare grun­dade vi Fagerås boxn­ing­shall i Köp­backas gam­la sko­la. Jag sprang dit på mor­gonen före skolan bör­jade, och igen på kvällen efter att jag gjort mina läx­or. Jag blev omedel­bart föräl­skad i grenen!

Den leg­en­dariske Lovis­aboxaren Teu­vo Manko­nen var med i coachan­det. Han spelade ock­så en stor roll i Evas trän­ing.

– Han var intresser­ad av grenens psykiska sida. Ord­förande för förenin­gen Lovi­isan Rien­to, Raul Öhberg, ord­nade både fin­s­ka och nordiska mäster­skap­stävlin­gar i Lovisa. Vil­ka jag vann.

Boxnin­gen för­bät­trade ock­så skol­gån­gen för Eva. Hon minns att hon lärde sig snabbt bara av att lyssna. Vit­sor­den var goda och Eva visade störst intresse för mod­er­smål och bild­kon­st. Ener­gin räck­te ock­så utöver sko­lar­betet lite väl myck­et.

– Jag gjorde av med över­lopps ener­gi genom att boxas. Ener­gi hade jag ibland så myck­et att​ det led­de till ångest.

 

Smås­tadens lill-Eva

Då Eva rör sig i sin nuvarande hem­stad Hels­ing­fors kän­ner nog män­niskor igen henne och vis­ar upp­skat­tning på egna sätt.

– Före coro­natider­na var det en gam­mal kvin­na som slog armar­na runt mig i köp­cen­tret, säger Eva och ler.

Såk­lart läg­gs hon märke till i Lovisa ock­så. Där kom­mer män­niskor fram till henne och småpratar. “Jasså, du syns ock­så häromkring”

Eva upplever ännu sig själv vara “den där smås­tadens lill-Eva”. Det tyck­er hon är gul­ligt.

–Lika ock­så det att man här till­ta­lar alla med för­namn och alla kän­ner alla.

Fastän Eva som ung ville uppl­e­va mer än vad som fanns inom Lovisas gränser så blev det ingen kos­mopolit av henne. Den beres­ta top­pidrottaren är ännu till hjär­tat en smås­tads­bo.

-Mitt liv är nu i Hels­ing­fors, men det känns fort­farande inte som min hem­stad. Det är alltid härligt att kom­ma till Lovisa. Leo trivs ock­så bra hos mor­föräl­drar­na. Min man, Niklas Räsä­nen har sina föräl­drar i Kot­ka, allt­så kan vi ock­så besö­ka dom i sam­ma väva.

– Då mina tankar fly­ter till Lovisa tänker jag oftast på mitt barn­domshem och Fagerås boxn­ing­shall i Köp­bac­ka.

 

 

VEM?

Eva Ulri­ka Bir­git­ta Wahlström (Räsä­nen)

• Föd­des i 30.10.1980 i Lovisa

• Bor för tillfäl­let i Mäkkylä nära Hels­ing­fors

Kar­riär:

•Vinnare av EM-sil­ver i boxn­ing för åren 2004 och 2005.

• Den förs­ta fin­länd­s­ka världsmästaren i proffs­boxn­ing år 2015.

• Mot­ta­gare av Uno-priset för “Årets Före­bild 2018”.

• Utex­am­in­er­ades som kon­stkan­di­dat från Aal­to-uni­ver­sitetet 2018.

• Avs­lu­tade sin boxn­ingskar­riär i mars 2020.

 

 

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Han­nu Käki & Eva Wah­strömin kotial­bu­mi

 

1