Haaveena New York ja upouusi musikaali – säveltäjänä Kalle Katz

Kaiken­laista musi­ikkia rakas­ta­va Kalle Katz impro­vi­soi vaik­ka katukivistä.

Muusikon ura ei aina ollut Kalle Katzille itses­tään­selvyys, tai niin hän oli tot­tunut ajat­tele­maan. Kuu­sivuo­ti­aana hän aloit­ti pian­otun­nit, puo­lik­si pakotet­tuna, puo­lik­si omas­ta tah­dostaan. Iän karttues­sa muutkin ins­trumentit tuli­vat vähitellen tutuik­si.

– Tajusin kyl­lä, että olen aika hyvä, mut­ta että se olisi se min­un jut­tuni, se ei ollut itses­tään selvää.

Aikuisiäl­lä hän löysi van­han koulu­vi­hon, jos­ta tule­vaisu­u­den unel­ma-ammat­ti pal­jas­tui. Kym­men­vuo­tias Kalle oli kir­joit­tanut vihkoon määräti­etois­es­ti: ”Minus­ta tulee isona muusikko”. Ja sulkui­hin vielä tarken­nuk­se­na: jazz-pianisti.

– Ja sikäli hienoa, että sitähän minä olen. Mut­ta olin aina luul­lut, että se aja­tus on tul­lut vas­ta aikuisiäl­lä.

Yksi Katzin uran mieleen­painu­vim­mista het­k­istä tapah­tui treenisalis­sa, yksin pianon ääressä har­joitel­lessa.

– Opet­ta­jani, trum­petisti ja pianisti Mika Myl­läri oli sanonut ker­ran, että kun treenaat­te, ja nimeno­maan jazz­ia ja impro­visaa­tio­ta, niin yrit­täkää lei­jua ulos omas­ta kropas­ta ja nous­ta katon rajaan kat­se­le­maan ja ennen kaikkea kuun­tele­maan omaa soit­toanne.

– Ker­ran onnis­tu­in siinä, ja tajusin, että hit­siläi­nen tässähän voisi tehdä vaik­ka mitä, jos vain tek­isi.

”Sel­l­on sain melkein rik­ki, kun vir­itin sen bas­sok­si”

Katzin lap­su­u­denkodis­sa musi­ik­ki oli aina läs­nä siinä mis­sä sanataide ja kir­jal­lisu­uskin. Äiti, kään­täjä Liisa Ryömä oli Sibelius-Akatemi­as­sa opiskel­lut pianisti, jon­ka bravu­ure­ja oli­vat Chopinin valssit. Isän, kir­jail­i­ja Daniel Katzin vahvu­us puolestaan on eri­lai­sis­sa puhal­timis­sa. Sis­ar Dun­ja soit­ti sel­l­oa.

– Sel­l­on sain melkein rik­ki, kun vir­itin sen bas­sok­si, veli muis­telee.

Ja jos Katz­it eivät itse soit­ta­neet, niin sit­ten musi­ikkia kuun­nelti­in. Balka­ni­laista kansan­musi­ikkia, jazz­ia, Bell­ma­nia äidin kään­nöstöi­den yhtey­dessä – musi­ikilli­nen kod­in­per­in­tö oli rikas.

Isä piti huolen siitä, että soit­toläksyjä myös har­joitelti­in, vaik­ka motivoitunut­ta poikaa ei useinkaan tarvin­nut mon­ta ker­taa asi­as­ta muis­tut­taa.

– Dani (Daniel Katz) itse sanoi, että hänestä tuli kir­jail­i­ja kos­ka oli liian laiska muusikok­si.

“Siel­lä ei voin­ut muu­ta kuin soit­taa – vuorokaudet ympäri”

Isältä tuli myös ensim­mäi­nen sykäys lukion jälkeisi­in musi­ikin jatko-opin­toi­hin.

– Olin hake­mas­sa Helsin­gin yliopis­toon luke­maan ran­skaa kun isä sanoi, että jos halu­an, hän kus­tan­taa min­ulle vuo­den kansanopis­ton musi­ikkil­in­jal­la.

Ran­skan kie­len opin­not vai­h­tu­i­v­at täysipäiväiseen musi­ikin tekemiseen ja soit­tamiseen.

Lil­jen­dalilais­nuorukaisen tie vei aluk­si Lapväärt­ti­in, kansanopis­toon, jos­ta moni muukin suomen­ruot­salainen muusikko on aloit­tanut taipaleen­sa.

– Siel­lä ei voin­ut tehdä mitään muu­ta kuin soit­taa, vuorokau­den ympäri. Se oli hienoa.

Katz jatkoi kansanopis­tois­sa Ruotsin puolel­la muu­ta­man vuo­den, kunnes palasi Suomeen ja aloit­ti Helsingis­sä ammat­tiko­rkeak­oulun jazz-lin­jal­la. Mut­ta ruot­salaiseen kan­nus­tavaan ja yksilön vahvuuk­sia esi­in nos­tavaan ope­tustapaan tot­tuneel­la Katzil­la oli vaikeuk­sia sopeu­tua Suomes­sa 90-luvun lop­ul­la vallinneeseen ope­tustyyli­in.

Kapea-alaisu­us ahdisti eikä unkar­i­laisen soitonopet­ta­jan keho­tus opetel­la uud­estaan koko soit­totekni­ik­ka upon­nut hedelmäl­liseen maa­han.

– Ehkä siinä oli vähän nuoru­u­den hybristäkin mukana, nyt tietysti imisi itseen­sä kaiken, hän miet­tii.

Opin­not kuitenkin jäivät kesken. Mut­ta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Koulus­ta tart­tui mukaan  myös paljon hyviä kon­tak­te­ja ja soit­tokavere­i­ta.

”Tykkään vaan niin hirveästi kaikesta musi­ik­ista”

Jazz­in ja sen soundin pari­in Katz sanoo ”hiip­i­neen­sä” laps­es­ta asti, kuun­nelti­in­han sitä kotona akti­ivis­es­ti. Hänel­lä oli myös onni saa­da Lovi­isas­sa yksi­ty­isope­tus­ta kant­tori Tauno Savio­jal­ta, joka kär­siväl­lis­es­ti avasi tiedon­janoiselle nuorukaiselle jazz­in perustei­ta.

Jaz­zpain­ot­teis­es­ta opiskelus­ta ja suun­tau­tuneisu­ud­estaan huoli­mat­ta Katz ei ole yhden gen­ren muusikko. Monipuolisu­u­den voisikin sanoa ole­van yksi Katzin tavaramerkeistä: hän on suvereeni muusikko, joka  soit­taa into­hi­mol­la oli kyse sit­ten hääkeikas­ta, las­ten kon­sertista tai säestämis­es­tä. Jazz-keikalla hän impro­vi­soi vaikka­pa katukivistä funk-tyyli­in yleisön toivei­den mukaises­ti.

Samaan aikaan Katz kuitenkin miet­tii, että monipuolisu­us on ken­ties myös hänen heikkouten­sa.

– Olisi ehkä ollut järkeväm­pää syven­tyä jaz­ztrio-pianis­tik­si, be–pop-pianistiksi tai vuono­jazz­in soit­ta­jak­si. Enhän ole edes pysynyt jazz­is­sa, mut­ta tykkään vaan niin hirveästi kaikesta musi­ik­ista, hän hymähtää.

”Yleisö dig­gaa kun muusikot ovat veit­sen teräl­lä”

Muusikkona hän kuvailee itseään erit­täin tun­teikkaak­si soit­ta­jak­si, hyvässä ja pahas­sa. Hyvässä fiilik­sessä soitet­tu keik­ka poikii itsellekin onnis­tu­misen tun­teen. Päin­vas­taises­sa Katz tun­nus­taa vajoa­vansa hel­posti negati­ivis­ten tun­tei­den val­taan.

– Hel­posti ajat­te­len, että olen huono.

Mieluiten Katz ”heit­täy­tyy kuin hul­lu”. Tut­tu ja tur­valli­nen soit­ta­mi­nen tai sen kuun­telem­i­nen ei kiin­nos­ta, ja Katz arvelee yleisönkin viihtyvän parem­min kun laval­la on ”vaaran” moment­ti läs­nä.

– Yleisö dig­gaa kun muusikot ovat veit­sen teräl­lä. Yleisöä ei pidä aliarvioi­da, se kyl­lä tajuaa ovatko soit­ta­jat inspiroitunei­ta.

Kalle Katz on säveltänyt musi­ikkia eri teat­tereille, kuten Kansal­listeat­ter­ille, Lah­den ja Kuo­pi­on kaupung­inteat­tereille, Lovi­isan Teat­te­ria uno­hta­mat­ta. Säveltämi­nen onkin se musi­ikin osa-alue, johon Katz halu­aisi syven­tyä nyky­istä enem­män, ja siihen liit­tyy myös yksi vielä toteut­tamista odot­ta­va unel­ma.

Erään luovu­ustyö­pa­jan tehtävän yhtey­dessä ja ylimääräis­es­tä tyh­jen­tyneessä mielessä tule­vaisu­us näyt­täy­tyi het­kel­lis­es­ti yhtä terävänä kuin kym­men­vuo­ti­aan koulu­vi­hos­sa: New York ja upou­usi musikaali – säveltäjänä Kalle Katz.

KUKA

Kalle Katz

• Syn­tynyt 1975

• Lovi­isalainen muusikko, säveltäjä, jazz-pianisti

• Kah­den lapsen isä

• Soit­tanut usei­den koti­mais­ten eturiv­in jazz-muusikoiden kanssa. Mukana perus­ta­mas­sa ja soit­ta­mas­sa Kurkirku-yhty­eessä jon­ka albu­mi The Mesh oli Jazz-Emma -ehdokkaana 2007

• The Heart­beat -yhty­een jäsen, yhtye julka­isi toisen albu­min­sa kevääl­lä

Musi­ikil­lisia esiku­via: ruot­salainen jazz-pianisti Esb­jörn Svens­son, amerikkalainen Kei­th Jar­rett, The Bea­t­les, myös Ismo Alanko ja Sielun vel­jet ”helähdyt­telee aina musi­ikil­lisia kieliä”

Tek­sti Mia Grön­strand Kuva Kale­vi Ketolu­o­to