Ihmiset, Luonto, Puutarha

Ensirakkaus tummanpunainen harjaneilikka

4.6.2020

Arno Saari­nen on hoivan­nut, muokan­nut ja vaal­in­ut puu­tarhaansa vuosikym­meniä. Sen kukkalois­to on ver­taansa vail­la, ja hyö­ty­pu­u­tarha tekee Saarisen läh­es omavaraisek­si. Ja ter­veel­listä huna­jaa hän saa omas­ta mehiläis­tarhas­taan.

 

Lovi­isan Sarvi­lahdessa Var­pustien var­rel­la on ihan oikea sat­upu­u­tarha. Se on muokkau­tunut Arno Saarisen kät­ten jäljiltä kukkalois­tok­si vuosikym­menten aikana. Kukkien värilois­toa kestää keväästä myöhäiseen syksyyn. Lisäk­si satoisa hyö­ty­pu­u­tarha takaa sen, että Saari­nen ostaa kau­pas­ta ome­nia ja perunoi­ta vain talvisin. Ja sit­ten päälle vielä huna­jaa omas­ta mehiläis­tarhas­ta. Miten ihmeessä Saaris­es­ta tuli moinen viher­peuka­lo? Vas­taus on luul­tavasti Suur-Sarvi­lah­den kar­tano. Saari­nen pääsi aikoinaan kar­tanolle töi­hin puu­tarhapo­jak­si 14-vuo­ti­aana. Työ oli fyy­sis­es­ti raskas­ta, mut­ta samal­la hok­saavainen nuorim­ies ”näki ison kokon­aisu­u­den”. Siis sen, miten isoa kaup­papu­u­tarhaa hoidet­ti­in.

– Tein oikeas­t­aan vähän kaikkea. Aika paljon oli lapi­oin­tia ja kaivamista sekä nur­men­leikku­u­ta. Sain myös hoitaa Lin­da-hevosen lai­tumelta puu­tarhurille, kun hän lähti vai­mon­sa kanssa vankkureil­la torille myymään puu­tarhan tuot­tei­ta, Saari­nen muis­telee.

Tuo­hon aikaan Saarisen moni­lapsi­nen per­he asui kar­tanon mail­la tor­pas­sa. Sil­loin nuorim­ies koki myös ensi-ihas­tu­misen­sa. Se oli ihana, tum­man­punainen har­janei­lik­ka.

– Sisko toi sel­l­aisen tor­pallemme kar­tanol­ta, Saari­nen hymy­ilee.

 

Ensim­mäi­nen kasvi­maa

Vuosien var­rel­la enin osa Saarisen per­heen lap­sika­traas­ta lähti omi­in suun­ti­in­sa, joten per­heen muut­taes­sa vuon­na 1950 Lovi­isan Sarvi­lah­teen omaan taloon Var­pustielle muut­ta­jia oli jäl­jel­lä äidin, isän ja Saarisen itsen­sä lisäk­si kak­si tytärtä ja yksi veli. Isä kuoli pian muu­ton jäl­keen, ja muut lapset muut­ti­vat muualle. Saari­nen jäi äitin­sä kanssa hoita­maan koti­taloa.

– Ei sil­loin ollut mitään puu­tarhaa. Ikku­nan alla taisi olla keltaista miekkalil­jaa. Mitään muu­ta tässä ei ollut, jos ei nokkosia ja heinää las­ke­ta, Saari­nen muis­telee.

Äiti oli toki pitänyt pien­tä kasvi­maa­ta jo per­heen asues­sa kar­tanon tor­pas­sa. Siinä kasvoi perunaa ja sip­u­lia. Kun Var­pustiel­lä lam­po­la puret­ti­in pois, saati­in sen kivistä pienelle kasvi­maalle reunus. Se oli oman kotip­i­han ensim­mäi­nen kasvi­maa, jos­ta saati­in sip­u­lia, perunaa ja porkkanaa. Sit­tem­min kasvi­mai­ta on tul­lut pihapi­iri­in vil­jalti lisää. Sato on run­sas ja monipuo­li­nen, onhan Saarisel­la taito hyp­p­y­sis­sään. Puu­tarhan tuot­teet ovat mehe­viä ja maukkai­ta. Tomaat­te­ja on jos minkälaisia, ja sip­u­likin on saanut rin­nalleen valkosip­ulin. 

– Eihän aikoinaan valkosip­ulista ollut tietoakaan. Sitä pidet­ti­in ryssien ruokana. Söivät ja haisi­vatkin siltä, Saari­nen nau­rah­taa.     

 

 

 

Arno Saarisen puu­tarhas­sa unikot kas­va­vat harv­inaisen suurik­si. Monivuo­tista kau­nista kukkaa tavataan valkois­es­ta punaiseen. Taustal­la sor­mustinkuk­ka.

 

Pärskäju­uri on kuk­ka, vaik­ka se kuvan keskel­lä vähän häipyykin muit­ten kukkien lomaan vihreän värin­sä takia. Sekin on tuo­tu alun perin Suur-Sarvi­lah­den kar­tanos­ta, ja sil­lä on rikinkeltainen kuk­ka. Edessä sormi­anger­vo.

 

 

 

Mehiläispis­tos

Saari­nen on tehnyt val­ta­van työn saadak­seen tont­tin­sa sopi­vak­si kasveille ja kukille. Maa­ta on totis­es­ti muokat­tu ja tasoitet­tu vuosien var­rel­la. Maa-aines­ta hän on haal­in­ut kaikkial­ta, mis­tä vain sitä on ollut mah­dol­lista saa­da. Saari­nen on tasoit­tanut ja muokan­nut maataan har­ti­avoimin. Ihan ensim­mäisek­si hyö­ty­pu­u­tarha alkoi kukois­taa.

– Nyt on hyö­ty jäänyt vähem­mälle ja kukat tulleet sitäkin vahvem­min tilalle, Saari­nen sanoo.

Vaik­ka Saarisel­la alkaa jo olla ikää, sitä ei juuri huo­maa. Fyysi­nen työ pitää kropan ja pääkopankin kun­nos­sa. Keväästä syksyyn Saari­nen herää viiden mais­sa aamul­la ja ennen seit­semää hän on jo pihamaal­la hom­mis­sa. Tekemistä riit­tää niin paljon kuin vain jak­saa tehdä.

– Onhan askel jo vähän lyhen­tynyt. Kaikkea ei aina kerkeä tekemään. Vält­tämät­tömät hom­mat kyl­lä hoidan.

Ulkop­uo­li­nen ei mitenkään voi huo­ma­ta, että mikään olisi jäänyt tekemät­tä. Piha ja puu­tarha ovat siis­te­jä, ja kukkien run­sauden­sarvi on suo­ras­taan häkel­lyt­tävä. Hän tun­tee kasvin­sa ja niiden omi­naisu­udet ja tavat läpiko­taisin. Kaik­ki tämä tieto on ker­tynyt tekemäl­lä ja koko ajan lisää oppi­mal­la. Mehiläis­tarhauk­sen Saari­nen aloit­ti 17-kesäisenä.

– Olin sil­loin puu­tarhurin apu­lainen, ja ostin puu­tarhuril­ta ensim­mäisen mehiläisy­hdyskun­tani. Taisin sil­loin saa­da pis­tok­sen, Saari­nen nau­rah­taa.

Mehiläisil­läkin on omat jekkun­sa, eikä niitä voi koskaan täysin hal­li­ta. Lisään­tymisvi­et­ti saa ne joskus par­veile­maan omia aiko­jaan, vaik­ka tarhuri luuleekin hal­lit­se­vansa ne. No, joka tapauk­ses­sa Saarisel­la on aina hyvää huna­jaa tal­lessa.

– Annan tut­taville ja käytän itse. Jonkin ver­ran myyn, sil­lä mehiläis­tarhaus vaatii myös sat­sauk­sia.

 

 

 

Sil­ta kul­kee pitkin lam­men reunaa. Sitä ympäröivät mon­et kukat ja kasvit tuo­den rauhal­lista tun­nel­maa kulk­i­jalle. Kat­topellil­lä paa­lutet­tu reuna on päällystet­ty puul­la. Raken­nel­man ansios­ta mul­ta ja kasvit pysyvät hyvin paikoil­laan. Sil­lan kupeessa viihtyy hyvin isole­hti­nen kan­na, jon­ka lehdet kas­va­vat toista metriä. Edessä on kolmemetrisek­si kas­va­ta tatar, jota kut­su­taan myös Pohjolan pal­muk­si.

 

 

Lauk­ka val­loit­taa hel­posti koko ton­tin. Saari­nen on joutunut pois­ta­maan niitä pois ämpäri­tolkul­la, kos­ka se lev­iää niin nopeasti. Pal­lo­maises­sa kukas­sa on val­tavasti siemeniä.

 

 

Vil­livi­i­ni on etenkin syksyn ruskas­sa upea näky. Tämä vil­livi­i­ni on tuo­tu alun perin kar­tanol­ta vuon­na -50. Se suo­jelee taloa eikä suinkaan rapau­ta sitä, vaik­ka niin usein luul­laan.

 

 

 

Run­sauden­pu­la

Saarisel­la on yksi heikkous. Hän ei oikein osaa vähen­tää puu­tarhansa run­saut­ta, vaik­ka lisäkas­vat­tamiseen ei ole mitään tarvet­ta. Hän itsekin ihmettelee puu­tarhurin viet­tiään.

– Tois­sa kesänä van­noin, että nyt vähen­nän. Mut­ta taas tuli tuplas­ti uusia siemeniä, vaik­ka min­ul­la oli ihan tarpeek­si niitä omaan käyt­töön.

Saarisen puu­tarhan run­saus perus­tuu pis­tokkaisi­in, lisäämiseen ja jakamiseen. No, joskus täy­tyy ostaakin jotain uut­ta jän­nää, ”jos tulee markki­noille”. Siitä saa sit­ten alun, jota pystyy lisäämään. Saarisen puu­tarhas­sa erikoisuuk­sia tosi­aan on. Vuosikymmenet ovat opet­ta­neet hänelle, mis­sä mikin kasvi viihtyy ja mil­laiset olo­suh­teet se tarvit­see kukois­taak­seen. Kos­teut­ta, var­joa vai val­oa? Tun­tuu, että jokaisel­la kukalla ja kasvil­la on oma paikkansa tässä sat­upu­u­tarhas­sa. Ja jos Saariselta jotain kysyy, vas­taus tulee kuin apteekin hyl­lyltä. Ihan kaikkea hän ei kuitenkaan ker­ro. Yksi puu­tarhan helmistä on sini­nen vale­u­nikko, se kasvi­maail­man han­kala tapaus. Moni on udel­lut, että miten Saari­nen on saanut sen onnis­tu­maan.

– Sen tiedon vien hau­taan, hän sanoo päät­täväis­es­ti.

 

 

 

Puutarhani helmet

  1. Sini­nen vale­u­nikko on hyvin vaikea saa­da onnis­tu­maan. Kylvin sen siemen­estä, ja min­ul­la kesti kolme vuot­ta saa­da se kas­va­maan. Se oli alku­un jotakuinkin sentin mit­tainen, mut­ta kun uhkasin heit­tää likavedet sen niskaan, niin johan alkoi kas­vami­nen. Nyt kuk­ka on noin kymme­nen sent­tiä ker­taa kymme­nen ja vart­takin on noin 80 sent­tiä. Se on Himala­jal­ta lähtöisin ole­va kalliokasvi, joten se kaipaa min­er­aale­ja. Niitä saadessaan sen kuk­ka on kuin silkkiä. Ase­tan unikon juurelle kiviä pohjois­puolelle, jol­loin kivi varas­toi läm­pöä kasville ja tasoit­taa läm­pö­vai­htelua. Kuvan unikos­sa näkyy hie­man lilaa. Jos sitä lan­noit­taa vain kom­pos­tim­ul­lal­la, lilaa tulee sinisen sekaan. Keinolan­noit­teel­la se säi­lyy puh­taam­man sinisenä.
  2. Ohdake on jän­nän teräk­sensini­nen. Se on helpohko kasvi, joka läh­tee hyvin siemen­estä. Ohdake on peren­na, joka alkaa kukkia heinäku­us­sa ja kukois­taa pitkälle syksyyn. Se sopii hyvin kuiv­akukak­si ja koris­teisi­in. Kuvas­sa on ohdak­keen kave­ri­na keltainen sor­mustinkuk­ka.”
  3. Jas­mi­inin tuok­su on huumaa­va. Min­ul­la on taipumus tykätä suurikokoi­sista kuk­ista ja kasveista, ja sik­si pihal­lani on kuusi isoa jas­mi­inia. Alun perin niitä oli yksi­toista. Sil­loin piha oli vielä avon­ainen, ja taval­laan täytin sitä suuril­la tuok­suvil­la jas­mi­ineil­la. Iso piha, isot pen­saat! Eikä tuo­hon aikaan ollut vielä tietoa pienem­mistä jas­mi­ineista. Kun puu­tarhani alkoi täyt­tyä, pois­telin pikkuhil­jaa jas­mi­ine­ja ja vein niitä tyt­täreni pihalle.”       

 

 

 

 

 

 

Tek­sti: Rei­ja Kokko­la Kuvat: Eeva Kan­gas

7
Pikkukaupunki