Enää ei napinaa kuulu — Ny har gnället tystnat

Han­na ja Mika Fagerud­din per­he naut­tii elämästään kodis­saan isos­sa van­has­sa talos­sa. Kaikille on tilaa ja tun­nel­ma on vapaa. Aset­tumi­nen uuteen kotikaupunki­in sujui odotet­tua helpom­min. 

Kau­nis mansardikat­toinen äsket­täin keltaisek­si maalat­tu talo Har­a­vankylän­tien alkupäässä sai puolisen vuot­ta sit­ten uudet asukkaat. Mika ja Han­na Fagerudd tule­vat vas­taan vaalean­punaiselle ulko-ovelleen, joi­ta on kaksin kap­palein. Toinen vie sisään talon van­halle, ja toinen uudelle puolelle.

Tässä talos­sa on selvästikin asunut aikoinaan use­ampikin per­he. Tilaa riit­tää.

– Olen isokokoinen ihmi­nen. Tarvit­sen tilaa ympäril­leni, Mika kom­men­toi kun astumme olo­huoneeseen.

Fagerud­di­en 7-vuo­tias Elsa-tyt­tö istuu fly­ygelin ääressä soit­taen innos­tuneena. William, 5, kysyy, saisiko hän puolestaan soit­taa äidin sel­l­oa. Lupaa ei nyt heru, mut­ta William halu­aa kuitenkin näyt­tää kävi­jöille yläk­er­ras­sa sijait­se­vaa huonet­taan. Syy tähän selviää pian.

– Olen siivon­nut sen!

Molem­mille lap­sille oma huone

Aiem­mas­sa kodis­sa lapset jakoi­vat keskenään huoneen, mut­ta nyt molem­mil­la on omat huoneet vierekkäin. Mika ja Han­na ker­to­vat, että lapset viihtyvät todel­la hyvin omis­sa huoneis­saan ja omis­sa olois­saankin.

– Lisäti­la tuo kaikille omaa rauhaa, Mika sanoo.

Usein täl­laisi­in sata vuot­ta van­hoi­hin taloi­hin muut­ta­vat ihmiset, jot­ka tekevät mielel­lään remont­tia. On jän­nää purkaa ja ava­ta rak­en­tei­ta. Mitä täältä löy­tyykään? Miten muu­tamme ja uud­is­tamme van­haa raken­nus­ta ja luomme itsellemme uuden kodin?

Fagerud­dit eivät ole lainkaan tätä tyyp­piä. Heistä oli mukavaa, että talo oli heti muut­to­valmis, eikä sisäl­lä tarvin­nut remon­toi­da mitään.

Jotain kesäku­us­sa sisään muut­ta­neet Mika ja Han­na sen­tään ovat tehneet. Puhe kier­tyy talon uuteen, keltaiseen väri­in. Talo oli aiem­min hernerokan­vihreä, mut­ta Han­na ja Mika halu­si­vat tilalle jonkin muun värin. He tiesivät, että talo oli ollut joskus aiem­min valkoinen. Olisiko jokin hillit­ty väri hyvä, ken­ties siniharmaa? 

Keltainen houkut­ti, mut­ta samal­la he epäröivät muut­taa väriä niin radikaal­isti. Pomp­paisiko kirkas keltainen liikaa silmille?

– Lop­ul­ta kuitenkin pää­timme, että tämän talon ei tarvitse ujostel­la, vaan se saa näyt­täy­tyä pää pystyssä.  Talon sielun pitää näkyä.

Tunne edel­lä

Mika on ammatil­taan näyt­telijä. Uudessa kodis­sa hänel­lä on oma huone, jos­sa hän voi har­joitel­la esi­tyk­siä. Myös Han­na on näyt­telijä, mut­ta myös teolo­gian mais­teri. Hän opet­taa uskon­toa ja his­to­ri­aa näyt­telijän työn lisäk­si.

Elsa on jo aloit­tanut ensim­mäisen luokan Lovi­isas­sa, ja William on päiväkodis­sa. Han­na ja Mika ovat kak­sikielisiä, joten he val­it­si­vat lap­silleen ruotsinkielisen koulun ja hoitopaikan. Lovi­isan kak­sikielisyys ei kuitenkaan ollut heille ratkai­se­va tek­i­jä, kun he miet­tivät muut­toa pois Helsin­gin ydinkeskus­tas­ta Ullan­lin­nas­ta.

– En mitenkään akti­ivis­es­ti ajatel­lut Lovi­isan kak­sikielisyyt­tä, kun pää­timme muut­taa tänne. Mut­ta kos­ka olemme kak­sikieli­nen per­he, se oli tietenkin plus­saa, Han­na pohtii.

Kuten mon­et muutkin helsinkiläiset, jot­ka suun­nit­tel­e­vat muut­tamista pois pääkaupun­gin ruuhk­ista, myös Han­na ja Mika kään­sivät katseen­sa ensi alku­un län­teen. Oikoti­etä klikkailti­in vin­hasti Kar­jaan, Loh­jan ja Tam­misaaren kohdal­ta. Kohteet oli­vat järke­viä ja lap­siper­heille sopivia – ja vieläpä sopi­van matkan päässä. 

Jotain kuitenkin puut­tui.

– Sielu, Mika kiteyt­tää.

Taiteilija–teologi-perheessä ei muutenkaan ajatel­la jär­jel­lä, prag­maat­tis­es­ti. He suo­ras­taan pyrkivät pois prag­maat­tis­es­ta ajat­telus­ta. Ehkä Loh­jal­ta tai Kar­jaal­ta olisi löy­tynyt koti, jos­sa kaik­ki on niin san­otusti kohdal­laan ja joka on käytän­nölli­nen juuri lap­siper­heelle.

– Ei, ei, ei. Sielu, rauha ja tunne menevät järkevän, sopi­van ja käytän­nöl­lisen edelle. Tämä talo oli heti meille se oikea koti. Vaik­ka unelmien talon etsimi­nen oli meille pitkäaikainen har­ras­tus, enää emme tut­ki myytävänä-ilmoituk­sia. Se on lop­pu nyt, Han­na ja Mika totea­vat.

Ei enää autopaikan etsin­tää

Ei sik­seen etteikö hei­dän edelli­nen vuokrakotin­sa Helsin­gin Ullan­lin­nas­sa olisi ollut muka­va ja kau­nis. Ja sijait­si­han se erit­täin kau­ni­il­la ja arvoste­tul­la alueel­la vain kiven­heiton päässä meren­ran­nas­ta.

Van­has­sa, jyhkeässä jugend-talos­sa oli korkeat huoneet ja komeat kak­lu­u­nit. Asuin­pin­ta-alaa läh­es sata neliötä ja kak­si maku­uhuonet­takin. Lap­sille leikkipuis­to lähet­tyvil­lä.

– Mut­ta kun sinne leikkipuis­toon piti aina men­nä erik­seen. Oli aika rankkaa rou­da­ta rap­pukäytävässä uhmaikäistä las­ta ja vau­vaa. Siihen päälle vielä kaup­pakas­sit, Han­na toteaa.

Vaik­ka pariskun­nal­la oli siedet­tävä mat­ka töi­hin Ullan­lin­nan Pietarinkadul­ta, saat­toi autopaikan etsimiseen men­nä tuplas­ti työ­matkan ver­ran. Se oli turhaut­tavaa.

Lovi­isan sijain­tia Han­na ja Mika kiit­televät vuo­laasti.

– Kaupunki­han on kaiken keskel­lä. Lähikaupunkei­hin, kuten myös Helsinki­in on lyhyt mat­ka.

Muka­vat lovi­isalaiset

On Lovi­isas­sa muu­takin hyvää. Nimit­täin ihmiset! Ullan­lin­nan jugend-talo oli pak­su­ista sein­istään huoli­mat­ta yllät­tävän hatara, ainakin äänien suh­teen. Jopa ihan tavalli­nen keskustelu saat­toi kuu­lua ympäröivi­in asun­toi­hin. Fagerud­deille kävi myös vähän huono tuuri, sil­lä naa­pu­rit oli­vat hyvin herkkäko­r­vaisia. Las­ten liikku­mi­nen ja äänet häir­it­sivät heitä.

– Piti aina lähteä ulos las­ten kanssa, ettemme olisi häir­iök­si, Han­na ker­too.

Enää ei nap­inaa kuu­lu. Lapset menevät suo­jaisalle pihalle itsek­seen leikkimään tai lähistölle kaverei­den luokse. Naa­pureista on pelkkää hyvää san­ot­tavaa. Hei­hin on ollut help­po tutus­tua. Naa­purin rou­va on ker­tonut asuneen­sakin Fagerud­di­en talos­sa. Muut­torul­janssin keskel­lä lovi­isalainen pariskun­ta pyysi Williamia ja Elsaa oman lapsen­sa luokse leikkimään.

– Sel­l­ainen ystäväl­lisyys oli meille ihan uut­ta. Helsingis­sä muiden las­ten luona vierailem­i­nen oli paljon kon­trol­loidumpaa. Yleen­sä leikkimään päästet­ti­in yksi lap­si ker­ral­laan, Han­na ker­too.

Fagerud­dit ovat myös olleet havait­sev­inaan, että itäu­us­maalaiset ovat luon­teeltaan avoimem­pia kuin ihmiset Län­si-Uudel­la­maal­la. Kun huomaa, että ihmiset otta­vat kon­tak­tia hel­posti, on itsekin help­po läh­estyä mui­ta. Mikan ja Han­nan mielestä on myös todel­la mukavaa, että Mikan veli asuu per­hei­neen Lovi­isas­sa.

– Yhtäkkiä broi­di on ovel­la tulos­sa kahville. Se on ihan mielet­tömän hienoa!

”Tsi­igataan ja venataan”

Myös las­ten har­ras­t­a­mi­nen on jotenkin lep­poisam­paa Lovi­isas­sa kuin Helsingis­sä, jos­sa varsinkin van­hem­mat tun­tu­vat suorit­ta­van las­ten­sa har­ras­tuk­sia. Niitä pitää olla paljon, ja aikataulut ovat tiukko­ja.

– Elsa har­rasti aiem­min balet­tia, ja nyt hän käy tanssi­tun­neil­la Lovi­isan tanssiopis­tossa. Molem­mat lapset har­ras­ta­vat musi­ikkia. Tääl­lä mah­tuu mukaan ryh­mi­in, Mika kiit­tää.

Kos­ka hän tekee työk­seen las­ten- ja nuor­tenteat­te­ria, hän on näh­nyt myös eron las­ten käytök­sessä. Lap­siyleisö on kuitenkin kaikkial­la rehellistä. Jos esi­tys ei kiin­nos­ta, ale­taan leikkiä tai lähde­tään pois.

Mut­ta eroavuuk­si­akin on.

– Isois­sa kaupungeis­sa lapset kyl­lästyvät helpom­min. Tahdin pitää olla kiivas, kaiken pitää tapah­tua nopeasti. Maaseudul­la on lep­poisam­paa. Lapset ovat rauhal­lisem­pia heti, kun men­nään kehäkol­mosen ulkop­uolelle.

– Tääl­lä sekä lapset että van­hem­mat ovat selvem­min jalat maas­sa ja toim­inta on jotenkin ter­ve­henkistä, Han­na lisää.

Omien har­ras­tusten pari­in Mika ja Han­na eivät haikaile. Per­heessä ja työssä on ihan tarpeek­si har­ras­tamista. Mut­ta isos­sa puu­tarhas­sa he kuitenkin aiko­vat jatkos­sa puuhail­la.

Mika sanoo, että pres­i­dent­ti Tar­ja Halo­nenkin on toden­nut, että pitää odot­taa vuosi ennen kuin alkaa myl­lätä puu­tarhas­sa.

– Me olemme näh­neet kesän kuumuu­den ja alkusyksyn kukkalois­ton. Ensi kesänä sit­ten voimme tehdä jotain pihal­la. Eli tsi­igataan ja venataan, kuten Helsingis­sä san­ot­taisi­in.

Fagerud­di­en 7-vuo­tias Elsa-tytär naut­tii fly­ygelin soitos­ta. 

NU HAR GNÄLLET TYSTNAT

Han­na och Mika Fagerud­ds familj njuter av livet i sitt sto­ra gam­la hus. Det finns utrymme för alla och stämnin­gen är avs­lapp­nad. Det var inte svårt att slå sig till ro i en ny hem­stad.

Känslan avgjorde

Mika är skåde­spelare. I det nya hem­met har han ett eget rum där han kan öva inför före­ställningarna. Han­na är ock­så skåde­spelare, men även teolo­giemag­is­ter. Hon är lärare i reli­gion och his­to­ria.

Elsa går på förs­ta klassen i Lovisa och William har daghem­splats. Famil­jenär tvåspråkig och bar­nen får sven­sk under­vis­ning. Att Lovisa är en tvåsprå­kig stad var ändå inte en avgörande fak­tor då famil­jen beslöt sig för att fly­t­ta bort från Ulrikas­borg i cen­trala Hels­ing­fors.

– Vi tänk­te inte aktivt på det, men tvåspråkigheten är ändå ett plus, säger Han­na.

Han­na och Mika hade via nätet kol­lat hus även i Karis, Lojo och Ekenäs. De låg på lagom avstånd från Hels­ing­fors, lockande objekt fanns men något fat­tades ändå.

– Ett hus ska ha en själ, säger Mika.

Plat­sen där man bor ska ock­så vara frid­full och känslan avgör. Att något är för­nuftigt och prak­tiskt är inte lika vik­tigt. Huset i Räfs­by kän­des genast som det rät­ta för famil­jen. Nu letar Fagerud­ds inte län­gre efter hus.

Behöver inte leta efter P-plats

Hyres­bostaden i Hels­ing­fors var både trevlig och vack­er. Den hade högt i tak, vack­ra kakel­ugnar och låg på ett fint område nära havet. En lek­park fanns i närheten.

Paret hade inte heller långt till job­bet men att hit­ta en ledig P-plats krävde frusterande myck­et tid.

– Lovisas läge är per­fekt, man är nära till allt, ock­så till Hels­ing­fors, säger Han­na och Mika.

Det finns även annat som är fint i Lovisa, näm­li­gen invå­nar­na. Bostaden i Ulrikas­borg var förvå­nans­värt lyhörd, de tjoc­ka väg­gar­na till trots. Fagerud­ds råkade ha grannar som stördes av min­s­ta lil­la ljud. Famil­jen var ofta tvun­gen att gå ut med bar­nen så att de inte skulle störa grannar­na.

Nu finns det inte län­gre grannar som gnäller. Bar­nen går ut på går­den och lek­er eller till någon kom­p­is i närheten. I dag har Fagerud­ds enbart trevli­ga grannar.

– Det är något helt nytt för oss att alla är så vän­li­ga. Här i östra Nyland är män­niskor dessu­tom mer öpp­na än de som bor i väs­tra Nyland.

Mikas bror bor ock­så med sin familj i Lovisa.

– Plöt­sligt kan han kom­ma in på kaffe, det är helt fan­tastiskt!

Lugnare på lan­det

I Lovisa känns det lugnare kring bar­nens fritidsin­tressen. Famil­jer­nas tid­ta­beller är inte pres­sade här.

Elsa höll tidi­gare på med balett, nu tar hon danslek­tion­er i Lovisa dansin­sti­tut. Bägge bar­nen gillar musik.

Fagerud­ds har ock­så sett att barn i större städer tröt­tnar rätt fort. Tem­pot ska vara högt, allt ska hän­da snabbt. På lands­byg­den är det lugnare.

– Här har såväl barn som föräl­drar helt tydligt bägge föt­ter­na på jor­den, säger Han­na.

Mika och Han­na sak­nar inte de fritidsin­tressen de hade i Hels­ing­fors. Famil­jen och job­bet kräver sin tid. Men de fort­sät­ter gär­na påta i den sto­ra trädgår­den.

– Pres­i­dent Halo­nen har sagt att man ska vän­ta ett år innan man bör­jar grä­va i en träd­gård, säger Mika. Vi har nu upplevt en varm som­mar och blom­ster­prak­ten som kom i bör­jan av hösten. Näs­ta som­mar kan vi göra något åt trädgår­den. ”Tsi­igataan ja venataan”, som man säger i Hels­ing­fors.

Tek­sti Rei­ja Kokko­la Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to