Luonto

Elämme metsästä

29.5.2018
metsä - aurinko

Ain­ut­laa­tu­inen met­säym­päristömme tuo leivän mon­een pöytään ja piristää kaupun­gin talouselämää. Met­sän mukanaan tuo­mat henkiset arvot ovat kuitenkin mit­taa­mat­tomat.

 

Aika jän­nää kat­sel­la Lovi­isan seu­tua ylhäältä päin eri­lais­ten kart­to­jen avul­la. Miri­am Sten­vallin työhuoneel­la Lovi­isan met­säkeskuk­ses­sa auke­nee silmien eteen oikea kart­tataivas.

Miri­am Sten­vall esit­telee Lovi­isan seu­tua tietokoneen näytöltä. Nyt viimeistään sen tajuaa: Mehän asumme met­sässä!

Met­siä on todel­la mon­ek­si. Kart­tasovel­luk­sis­sa näkyy ympäröivän maas­ton mon­imuo­toisu­us.

Eri havupu­u­tyyp­it ilmenevät vaaleamp­ina tai tum­memp­ina läikkinä, jotkut lehtipu­ut pien­inä pal­luroina. Puiden var­jo­ja kat­so­ma­l­la voi arvioi­da puiden pitu­u­den. Rin­nevar­jos­tus tuo esi­in maas­ton korkeuserot.

– Me ihmiset halu­amme nähdä ympäristömme ja etsimme korkei­ta paikko­ja, näköala­paikko­ja. Men­emme ylös kallioille, kiipeämme pui­hin. Lovi­isas­sa met­sä on kaikkial­la. Asui melkein mis­sä tahansa, met­sään pääsee muu­ta­mas­sa min­uutis­sa, Miri­am Sten­vall sanoo.

Ja sit­ten ne kivet!

Var­masti jokainen, joka ensim­mäistä ker­taa tulee lovi­isalais­maisemi­in, kiin­nit­tää huomion kiven­lohkareisi­in. Niitä Lovi­isan met­sät ovat pul­lol­laan. On pieniä, keskikokoisia ja val­tavia siir­tolohkare­i­ta, jot­ka houkut­tel­e­vat kiipeämään. Tuol­lakin laakeal­la kiv­el­lä olisi hieno piknik-paik­ka!

– Olemme jääkau­den rikas­tut­ta­mal­la alueel­la.

Sopi­van net­tikar­tan avul­la voi nähdä nämä kivet ja kalliot. Kos­ka niitä on val­tavasti met­sis­sämme, kulkem­i­nen on paikoin haas­tavaa, mut­ta maise­mat ovat upeat. Yllät­täen Miri­am ker­too, että Poh­jan­maal­la on saman­tyyp­pistä kivisyyt­tä. Minä kun näen aina silmis­säni pel­toa tai suo­ta, kun Poh­jan­maa­ta ajat­te­len.

– Vas­taavaa maas­toa on tosi­aan Poh­jan­maal­la, mut­ta vain ran­nikkoalueel­la. Ja kivet ovat siel­lä paljon pienem­piä, Miri­am Sten­vall sel­ven­tää.

 

Puu­ta joka lähtöön

Lovi­isan seu­tu on puiden kasvulle otolli­nen. Kasvu on ran­nikon lähel­lä voimakas­ta ja run­sas­ta, sil­lä puus­toa hel­lii leu­to meri-ilmas­ton kos­teus. Se saa puut kas­va­maan hyvin, mut­ta toki aivan meren läheisyy­dessä tuulet vaikut­ta­vat puiden kasvu­un ja muo­toon.

Tuulisil­la ja kallioisil­la paikoil­la puiden kasvu ei ole yhtä voimakas­ta. Meren läheisyy­dessä pakkaset eivät pääse yllät­tämään puus­toa ja alueelle voi huo­let­ta istut­taa herkem­piäkin taimia.

Lovi­isan pohjoiso­sis­sa, entisessä Lil­jen­dalis­sa ja Ruotsin­py­htään sekä Per­na­jan pohjoiso­sis­sa on saman­laista kuin Kes­ki-Suomes­sa.

Puut kas­va­vat kesän läm­mössä hyvin ja todel­la pitkik­si. Puus­ton kasvu­un vaikut­taa myös kasvu­paikan rav­in­teisu­us. Miri­am tuo näytölle val­ta­van, läh­es koske­mat­toman met­säalueen. Se ulot­tuu Tesjoelta Elimäelle. Kos­ka alueel­la ei ole iso­ja teitä, se kat­so­taan Etelä-Suomen suurim­mak­si yht­enäisek­si met­säalueek­si.

– Meil­lä on todel­lakin tääl­lä usko­mat­tomat met­sät, hän tois­taa.

Voisi myös sanoa, että Lovi­isa elää met­sistä. Met­sä­talous on merkit­tävä elinkeino. Se työl­listää ihmisiä ja on omis­ta­jilleen tietenkin tärkeä tulon­lähde. Kaupun­gin kannal­ta hyvä asia on se, että puus­ta tule­va raha myös jää kiertämään alueelle.

 

 

 

 

 

Koivua ja haa­paa

Talous­vaiku­tuk­set ovat merkit­tävät. Puu­ta tarvi­taan kaikkial­la. Kuusikuitu ja kuusi­tuk­ki ovat tärkeitä mate­ri­aale­ja, sekä tietenkin myös män­ty. Tavalli­nen puunkäyt­täjä, joka läm­mit­tää taloaan klapeil­la, pitää kuitenkin koivua arvokkaim­pana, mut­ta koivulle on luon­nol­lis­es­ti paljon muu­takin käyt­töä.

– Koivus­ta tehdään muun muas­sa vane­r­ia. Sitä käytetään myös viskoosi­na vaate­tuotan­nos­sa. Koivu käy tietenkin myös rak­en­tamiseen muiden puu­la­jien ohel­la. Ja saadaan­han koivus­ta ksyl­i­to­li­akin.

Haa­pa­paras­ta tule­vat mieleen havi­se­vat lehdet ja tuli­tikut. Miri­am kuitenkin kiit­tää haa­van omi­naisuuk­sia. Itäisim­mäl­lä Uudel­la­maal­la ovat myös kaut­ta aikain olleet Suomen parhaat haavikot. Tosin täl­lä het­kel­lä sen käyt­töaste on pieni.

– Haa­palau­ta kestää lois­tavasti aikaa, kun­han se pysyy kuiv­ana. Esimerkik­si Virossa sitä käytetään paljon rak­en­tamises­sa.

 

Hakku­ut ovat tärkeitä

Met­sä kas­vaa taimikos­ta har­ven­nus­met­säk­si yleen­sä 20–25 vuodessa. Run­saan 50 vuo­den iässä se on jo järeää tukkimet­sää, ja 90 vuo­den jäl­keen van­haa met­sää.

Edes Lovi­isas­sa kaik­ki puut eivät kuitenkaan saa kas­vaa rauhas­sa. Merkkinä tästä ovat esimerkik­si ruskeik­si ran­goik­si kuiv­uneet kuuset. Niiden kimp­pu­un ovat käyneet hyön­teis­tuho­laiset. Kun kuuset tule­vat van­hoik­si, niiden kun­to heikke­nee. Myrskyt saat­ta­vat kaataa ne, ja sil­loin kaar­na- ja kir­jan­paina­jakuo­ri­aiset hyökkäävät. Seu­raa­va kohde on sit­ten lähel­lä sijait­se­va van­ha, heiken­tynyt kuusikko.

Ongelmia voidaan vält­tää hakkuil­la ja puupino­jen kor­jaamisel­la ajois­sa.

– Hakku­ut ovat tärkeitä, eikä Lovi­isas­sa koskaan haka­ta met­siä yli kasvun, Miri­am Sten­vall toteaa.

 

Kar­tanol­ta kar­tanolle

Sit­ten aja­tus kier­tyy niinkin kauas kuin 1800-luvulle. Tuo­hon aikaan puu se vas­ta tärkeä olikin ihmiselle. Siitä tehti­in kaikkea elämälle vält­tämätön­tä, sekä tietenkin käytet­ti­in läm­mi­tyk­sessä. Tari­noiden mukaan län­ti­nen Per­na­ja tun­net­ti­in siihen aikaan alueena, jos­sa kar­tanoil­ta näki suo­raan toisille, sil­lä pui­ta oli niin vähän.

– Sil­loin met­sästä hakat­ti­in suuret puut sahoille ja raken­nus­puuk­si, puista poltet­ti­in ter­vaa ja hiiltä, met­sästä haet­ti­in polt­top­u­ut, kar­ja laidun­si met­sälai­tu­mil­la ja kaik­ki mah­dolli­nen rav­in­teikkaampi maa oli vil­je­lykäytössä.

– Näkymä oli hyvin eri­lainen kuin nyky­isin, kun vah­va met­sä on val­loil­laan. Van­ho­ja pel­toalueitakin istutet­ti­in 1900-luvul­la met­sälle, ja puus­to pääsi kas­va­maan.

 

Met­sän ruhti­nas

Vaik­ka met­sä tuo alueelle työtä ja var­al­lisu­ut­ta, sen henkisiä arvo­ja ei voi liikaa arvostaa. Lukuisat tutkimuk­setkin todis­ta­vat luon­non ja met­sän merk­i­tyk­sen ihmis­ten hyv­in­voin­nille.

Met­sässä veren­paineen saa laske­maan, ja siel­lä liikku­mi­nen rauhoit­taa ja tuo hyvää mieltä.

Miri­am Sten­vall itse viihtyy met­sis­sä ja muual­la luon­nos­sa jo työn­sä puoles­ta, mut­ta myös ”sivi­ilis­sä”. Hänelle met­sässä liikku­mi­nen on arkipäivää.

– Ilman sitä elämä olisi paljon köy­hempää.

 

 

 

Met­sässä yht­enä monista

Met­sässä liikkues­saan Miri­am on tot­tunut näkemään eläim­iä ja niiden jälk­iä.

Met­sis­sämme on tietenkin paljon hirviä ja kau­ri­ita. Pedoista suurin on karhu, ja pikkupe­doista etelään asti on vaeltanut myös ahma. Hirvien ja kau­ri­iden seassa vilistävät ilvek­set, ketut, näädät, mäyrät, supikoirat, jänikset sekä muut jyr­si­jät ja pikku­nisäkkäät. Niin, ja tietenkin vil­lisi­at, joiden invaa­sio on ollut huikea Lovi­isan seudul­la.

– Vil­lisi­at tekevät aika paljon tuho­ja vil­je­lyk­sil­lä ja puu­tarhois­sa. Jos kohtaa vahin­goite­tun vil­lisian, kan­nat­taa olla varuil­laan. Ärsytet­ty­inä ne saa­vat aikaan pahaa jälkeä tora­ham­pail­laan. Koiri­akin on saatu paikkail­la niiden jäljiltä.

Onko Miri­am paljon met­sis­sä liikkuneena kohdan­nut myös met­sien kuninkaan karhun? Niitä nimit­täin on myös melko paljon met­sis­sämme.

– Olen onnis­tunut vält­tämään karhun kohtaamisen. Kan­nat­taa pitää aina pien­tä ään­tä yllä met­sässä liikkues­sa. Saatavil­la on myös juuri tätä varten suun­nitel­tu­ja karhukel­lo­ja.

Miri­am huo­maut­taa, että karhu pyrkii aina väistämään ihmistä. Se on sekasyöjä, joka ei eri­tyisem­min himoitse ihmisen lihaa. Lihaa se kuitenkin tarvit­see ennen ja jäl­keen talvi­u­nien.

– Usein karhu syö raa­toa pitem­päänkin. Jos sel­l­aisen löytää, kan­nat­taa häipyä paikalta tulo­su­un­taan, Miri­am neu­voo.

 

Met­sähor­toilua

Miri­am on myös innokas mar­jas­ta­ja ja sien­estäjä. Sieniä on Lovi­isan met­sis­sä paljon alkukeväästä pitkälle syksyyn. Viime vuon­na jotkut kerä­sivät kylmää kestäviä sup­pilo­vahveroi­ta vielä jouluku­us­sa rikas­tut­ta­maan joulupöytää. Haas­teelli­nen maas­to lisää sien­estyk­sen ja mar­jas­tuk­sen liikun­nal­lista hyö­tyä. Sopivia reit­te­jä voi tutkia niin ikään kar­toista. Niis­sä näkyvät myös lukuisat suot selvästi vaaleamp­ina lam­pareina.

– Soil­ta saa karpaloi­ta ja lakko­jakin. Tulk­it­se­mal­la kar­tan korkeuskäyriä voi nähdä aluei­ta, joil­la on luul­tavasti ollut lämpimin kevät­sää. Sinne kan­nat­taa men­nä mar­jaan.

Miri­am har­ras­taa myös pyöräi­lyä ja pal­jas­jalka­juok­sua poluil­la. Lovi­isan seudun met­sät tar­joa­vat tähänkin upeat puit­teet.

Kart­to­jen avul­la voi vält­tää risukot, kivikot ja syvät ojat. Met­säretken voi suun­nitel­la reit­tei­neen ja taukopaikkoi­neen. Met­sän siimek­sessä tai korkeal­la kalli­ol­la voi syödä eväät ja jatkaa taas matkaa. Alueel­la on myös kirkasvetisiä järviä.

– Lovi­isan seudun luon­to on ain­ut­laa­tuisen kau­nis ja monipuo­li­nen, Miri­am hymy­ilee.

Sit­ten hänelle tulee mieleen vielä yksi asia, jos­ta met­sässä viihtyvä voi hyö­tyä. Miri­am nimit­täin hor­toilee mielel­lään met­sis­sä. Hor­toilul­la hän ei tarkoi­ta epämääräistä haahuilua, vaan luon­non kasvien ja yrt­tien keräämistä.

Nokko­nen, vuo­hen­put­ki, voikuk­ka ja nuori hors­ma mais­tu­vat salaateis­sa ja muis­sa ruois­sa.

– Kasvit ja yrtit ovat erit­täin ter­veel­lisiä. Täy­tyy kuitenkin osa­ta erot­taa tur­val­liset kasvit myrkyl­li­sistä, hän muis­tut­taa.

 

 

Suomen met­si­in tarvi­taan jatku­vasti lisää ammat­ti­laisia met­sän­hoitoon, puunko­r­ju­useen ja kul­je­tuk­seen. Puuhuoltote­htävät työl­listävät muun muas­sa met­säkoneenkul­jet­ta­jia ja -asen­ta­jia, puu­tavara-auton kul­jet­ta­jia ja met­sure­i­ta. Myös uusien yrit­täjien tarve kas­vaa.

Lisäk­si met­sä luo työ­paikko­ja tutkimuk­sen ja kehi­tyk­sen paris­sa, tuotan­nos­sa, logis­ti­ikas­sa, han­k­in­nas­sa, kestävässä kehi­tyk­sessä ja ympäristöa­siois­sa jne.

 

Met­säalan ammat­te­ja 

Met­suri, met­sän­hoita­ja, met­säasiantun­ti­ja, met­säkon­duk­tööri, met­sän­hoidon­neu­vo­ja, met­sän­var­ti­ja, met­sä­talousinsinööri, met­sä­työn­jo­hta­ja

 

 

”Vaik­ka met­sän­halti­jat ovat hai­h­tuneet nykymet­sistä, niin jonk­i­nasteista vil­leyt­tä ja vapaut­ta tapaa vielä nykykie­lenkin sanakir­jo­jen met­sä-esimerkeistä. Muu­ta­man vuo­den takaises­sa Kieli­toimis­ton sanakir­jas­sa oleilee jo Ganan­derin tun­tema met­säläi­nen, joka selitetään met­sis­sä eläväk­si prim­i­ti­ivisek­si ihmisek­si. Met­sit­tyä voi pait­si oma puu­tarha myös syr­jässä elävä ihmi­nen.”

Kirsti Aapala, Kielikel­lo 2/2009

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat San­na Nylén, Fan­ni Fagerudd

2
Pikkukaupunki