Lifestyle

Elämää luotsisaarella — Livet på en lötsö

13.6.2019

 

Suomen vilkkaim­mal­la luot­si­ase­mal­la Orren­grundil­la työsken­nel­lään, asu­taan ja eletään yhdessä työkaverei­den kanssa. Siitä onkin tul­lut luot­sikut­ter­in­hoita­jille kuin toinen koti. Tärkein­tä on hyvä hen­ki ja huumori. Ja luot­ta­mus omi­in ja tois­t­en taitoi­hin.

 

Luot­si Han­nu Lukkari aset­taa ylleen paukkuli­iv­it, vetää han­skat käteen ja lait­taa repun selkään. Repus­sa ovat muun muas­sa meriko­r­tit, joi­ta ilman luot­si ei laivalle nouse. Hän on nous­sut luot­sikut­teri­in Lovi­isan Tall­back­an lai­tur­ista luot­sikut­ter­in­hoita­jan Kalle Pien­so­hon kyyti­in.

Molem­mil­la on yli kah­denkymme­nen vuo­den koke­mus työstään, kuten myös toisel­la kyy­dis­sä ole­val­la luot­sikut­ter­in­hoita­jal­la Mats Lind­holmil­la.

 

 

”Muut yrit­tävät väistää, me yritämme osua”

Läh­estymme väyläl­lä odot­tel­e­vaa suur­ta alus­ta. Koh­ta Lukkari ottaa sen ohjat­tavak­seen tur­val­lis­es­ti Valkon sata­maan. Pien­so­ho läh­estyy hal­li­tusti alus­ta, joka on aset­tanut nopeuten­sa noin kahdeksan–yhdeksän sol­mun paikkeille. Pian luot­sikut­teri on aluk­sen luona kiin­ni sen kyl­jessä.

– Kun muut yrit­tävät väistää, me yritämme osua, Lind­holm nau­rah­taa.

Hän nousee keu­laan tur­vaa­maan Lukkarin pääsyn laivaan. Ennen nousuaan Lukkari on ker­tonut, että työ vaatii tarkku­ut­ta ja hyvää kehon koor­di­naa­tio­ta. Tur­vaval­jai­ta ei ole, ja aluk­seen nous­taan köysi­tikkai­ta pitkin.

– Naru­tikkaat ovat luotsin työ­mat­ka, Lukkari nau­raa.

Hän ei ole 24 vuo­den aikana ker­taakaan pudon­nut mereen. Nousem­i­nen ei kuulem­ma ole sen kum­mem­paa kuin ratikkaan astu­mi­nen.

– En silti koskaan nouse tikkaille rot­si auki. Veteen putoami­nen ei var­masti niinkään sat­tuisi, mut­ta kut­terin rautakan­nelle en halu­aisi pudo­ta. Sik­si kul­jet­ta­ja ohjaa veneen aina mah­dol­lisim­man pian pois laivan kyl­jestä.

Muu­ta­ma sekun­ti, ja Lukkari on jo nous­sut luot­saa­maan alus­ta. Hän kät­telee kapteenin ja alkaa ohja­ta laivaa tur­val­lis­es­ti sata­maan. Lukkari ker­too kaptee­nille, mitä väylää men­nään. Sit­ten hän on yhtey­dessä sata­maan ker­toak­seen arvioidun saa­pumisa­jan ja varmis­taa lai­turi­paikan.

– Sata­mas­sa ollaan vas­tas­sa. Kuu­den tun­nin kulut­tua on uusi nousu. Siinä välis­sä voin syödä tai ottaa päiväunet. Tai molem­mat, Lukkari toteaa lep­poisas­ti.

 

 

”On kuin istu­isi pesukoneessa”

Lind­holmin, Pien­so­hon ja Lukkarin yhteistyö on sauma­ton­ta. Jokainen hal­lit­see oman tont­tin­sa täy­del­lis­es­ti. Miehet ovat myös työsken­nelleet yhdessä niin kauan, että min­i­maa­li­nen viestin­tä riit­tää. Luot­ta­mus toiseen on sat­apros­ent­tista.

Täl­lä ker­taa nousem­i­nen laivaan oli help­poa, kos­ka sääolo­suh­teet oli­vat ihanteel­liset.

– Ter­ve­tu­loa mukaan syys­myrskyl­lä. Sil­loin kein­ut­taakin ihan eri taval­la, Pien­so­ho sanoo.

Onhan se toista, kun tuulen­nopeus lähen­telee myrsky­lukemia, on pimeää ja vet­tä tai rän­tää tulee vaakata­sos­sa. Lukkarin sanoin: on kuin istu­isi pesukoneessa.

Mil­loin luot­si ja luot­sikut­ter­in­hoita­ja kieltäy­tyvät lähtemästä töi­hin?

– Emme koskaan, Lind­holm vas­taa.

Vilka­isu ulos merelle ker­too har­jaan­tuneelle kul­jet­ta­jalle paljon. Luot­sikut­ter­in­hoita­jat vilkuil­e­vatkin usein ulos luot­si­tor­nistaan. Eivätkä ihail­lak­seen maise­maa, vaan kat­soak­seen säätä. Miltä merel­lä näyt­tää. Talvel­lakin kut­ter­il­la aje­taan väylää Tall­back­as­ta Orren­grundi­in kahdesti päivässä.

– Kau­ni­iseenkin maise­maan tur­tuu. Me teemme töitä säi­den ehdoil­la. Pelkoa ei pidä tun­tea, sil­lä pelko tekee mielelle hal­laa. Toki mer­ta tulee aina kun­nioit­taa, Lind­holm toteaa.

 

 

”Alue on karikkoinen, mut­ta kivien välis­sä on vet­tä”

Viikon aikana ajoon lähde­tään noin sata ker­taa, sil­lä Orren­grund on Suomen vilkkain luot­si­ase­ma. Lovi­isan seudun meri on kivikkoinen ja haas­ta­va, ja laivali­iken­net­tä on paljon. Luot­sikut­ter­in­hoita­jille onkin tyyp­il­listä, että vaa­ti­van koulu­tuk­sen lisäk­si he ovat tot­tuneet liikku­maan alueen vesil­lä pien­estä pitäen.

– Enti­saikaan kalas­ta­jat toimi­vat oma­l­la taval­laan luot­seina, sil­lä he tun­si­vat vedet. Alue on karikkoinen, mut­ta kivien välis­sä on vet­tä, Pien­so­ho keven­tää.

Elämä saarel­la on luot­sikut­ter­in­hoita­jille elämän­ta­pa. Töitä miehet tekevät viikon put­keen maanan­taista maanan­tai­hin, minkä jäl­keen seu­raa viikon tauko mais­sa. Välil­lä on kiiret­tä, mut­ta työ on myös ennakoitavis­sa. Työvuoroli­s­tat on suun­nitel­tu siten, että vireysti­la olisi aina mah­dol­lisim­man hyvä.

Mies­porukas­sa val­lit­see sopu ja hyvä fiilis. On hit­saudut­tu yhteen tiukasti, ja kuten enti­saikaankin, nyky­lu­ot­sikut­ter­in­hoita­jan työ kul­kee usein suvus­sa. Lind­holm on toisen pol­ven luot­sikut­terikus­ki ja Pien­so­hon poi­ka Lau­ri tekee isän­sä kanssa samaa viikkovuoroa Orren­grundil­la.

Lau­ri on 26-vuo­tias, isä jo kol­mat­ta vuot­ta eläk­keel­lä.

– Ihmeen hyvin on men­nyt. Ei ole tul­lut mitään san­omista, he totea­vat yhdestä suus­ta.

Orren­grund on miesten koti läh­es puo­let vuodes­ta. Huumo­ria riit­tää, ja hausko­ja tari­noi­ta. Nyt muis­tel­laan sitä, kuin­ka Lovi­isan vesil­lä kul­jetet­ti­in ”vil­jaa” kiel­to­lain aikana.

Lind­holm ja Pien­so­ho laskeskel­e­vat, että aikaa tulee viete­tyk­si enem­män työ­porukas­sa kuin per­heen kanssa. Mut­ta kyl­lä per­heetkin vierail­e­vat Orren­grundil­la aina sil­loin täl­löin.

– Etenkin juh­lapy­hinä. Sil­loin voimme men­nä saarel­la vaik­ka piknikille.

 

 

”Saunomme ja uimme mielel­lämme”

Luot­saus­toim­intaa Orren­grundil­la on har­joitet­tu jo vuodes­ta 1760. Ensim­mäi­nen luot­si­ase­ma perustet­ti­in vuon­na 1802, ja nykyi­nen viisik­er­roksi­nen luot­si­ase­maraken­nus valmis­tui vuon­na 1957.

Seinät ovat pak­sut ja tur­val­liset. On jän­nää kulkea ylöspäin pitkin pyöre­itä käytäviä ja por­tai­ta yli kah­denkymme­nen metrin korkeu­teen. Seinil­lä on van­ho­ja kart­to­ja ja ikkunoil­la kukkia. Muo­visia, kos­ka muuten niille voisi kuulem­ma käy­dä köpelösti.

Luot­sir­aken­nuk­ses­sa on tietenkin huoneet työn­tek­i­jöille eli hytit sekä sauna, keit­tiö, kir­jas­to, pan­nu- ja kylpy­huone ja pyyk­in­pe­su­ti­la.

– Kokki­na on Tiina Kuusamo-Hon­ka, joka myös siivoaa. Hyvää kotiruokaa tekeekin, miehet kehu­vat.

Luot­si­ase­mal­la eletään ihan kuin kotona oltaisi­in. Paikalla on aina neljä luot­sive­neen kul­jet­ta­jaa päivys­tämässä, ja luot­sit suhaa­vat edestakaisin. Työte­htävien välis­sä lue­taan, kat­so­taan tv:tä ja lev­ätään. Joku käy kiertelemässä saarel­la. Ulkona on ”tykkibaari” eli kalan­perkuu- ja savus­tu­s­paikat sekä pari saunaa. Niitä kaikkia käytetään ahk­erasti sään sal­lies­sa.

– Saunomme ja uimme mielel­lämme.

Toiset taas hakeu­tu­vat kalas­ta­maan vapaa-ajal­laan. Mer­estä nousee ahven­ta ja siikaa, joskus taime­nia.

– Teemme tääl­lä aika lail­la samo­ja jut­tu­ja kuin kotona. Saunomme ja kalas­tamme.

Ylim­mästä ker­rokses­ta on huikeat näkymät. Jos tarkkaan kat­soo, voi nähdä Valkon sata­man siilot. Juhan­nusaat­tona aurinko kuulem­ma las­kee siilo­jen taakse kään­tyäk­seen sit­ten takaisin. Yöaikaan tähti­taivas on lähel­lä. Näkymiä voi myös kat­soa voimakkail­la kiikareil­la ja kaukop­utkel­la.

Lind­holm ker­too val­tavas­ta merikotkas­ta, joka liihot­ti ihan ikku­nan takana. Mah­ta­va näky! Nurkas­sa nököt­tää van­ha radio, jos­sa on vielä kaset­tipesäkin. Koron­aa voi pela­ta ajanku­luk­seen. Selän venyt­te­lyä varten on oma lait­teen­sa.

Vielä kym­menisen vuot­ta sit­ten Orren­grundil­la oli myös meripelas­tus­toim­intaa ja rajavar­tiotoim­intaa. Armei­ja on läs­nä edelleen. Siitä muis­tut­taa luot­sir­aken­nuk­sen takana pyörivä iso tut­ka.

– Orren­grund toimii puo­lus­tusvoimien etä­valvon­ta­paikkana, Lind­holm ker­too.

Käve­lykier­ros saarel­la on sään puoles­ta mitä main­ioin. Vuon­na 1858 raken­net­tu tun­nus­ma­jak­ka eli poo­ki seisoo jyl­hänä kalli­ol­la. Sen lähel­lä on pienem­pi lois­to, joka nousi sijoilleen vuon­na 1903.

 

 

”Tulkaa syksyl­lä ja talvel­lakin”

Lind­holm ker­too, että saarel­la on asus­tanut peu­ro­ja, mut­ta nyt niitä on jäl­jel­lä enää muu­ta­ma. Uljas merisääs­ki liitelee yläpuolel­lamme, ja auringonva­lo läpäisee sen siivet kau­ni­isti. Saaren mon­imuo­toiset kalliot kimal­tel­e­vat auringonva­l­os­sa. Näemme myös vihertävänä välkkyvän rantakäärmeen luik­ertele­mas­sa suo­jaan kivenkoloon.

Lind­holm toteaa, että käärme on kau­nis kun­han pysyy kalli­ol­la.

– Laskostin ker­ran pyykke­jä pinoon hytis­säni. Kun otin alushousut käteeni, niis­sä kiemurteli rantakäärme. Se ei ollut mukavaa.

Kun lähdemme aal­lon­mur­ta­jal­la suo­ja­tus­ta sata­mas­ta Pien­so­hon kyy­dis­sä kohti Tall­back­an lai­turia, syt­tyy toive uud­estakin käyn­nistä luot­sisaarel­la. Pien­so­ho toiv­ot­taa mei­dät ter­ve­tulleik­si kään­täessään kut­terin­nokan taas kohti Orren­grun­dia.

– Tulkaa syksyl­lä ja talvel­lakin. Sil­loin saari, meri ja työmme näyt­täy­tyvät ihan uudel­la taval­la.

 

 


 

LIVET EN LÖTSÖ

 

På lot­sön Orren­grund arbe­tar man, bor och lever till­sam­mans med sina kol­le­gor. För mån­ga lot­skut­ter­förare har plat­sen bliv­it som deras andra hem. Här råder en god anda och humorn fro­das. Alla litar på sina egna och andras färdigheter.

 

Lot­sen Han­nu Lukkari drar på sig den upp­blås­bara fly­tvästen, hand­skar­na på hän­der­na och ryg­gsäck­en på ryggen. Med sig har han sjöko­rt, utan dem får lot­sen inte sti­ga ombord. Vi befinner oss vid Tall­bac­ka bryg­ga i Lovisa och det är lot­skut­ter­förare Kalle Pien­so­ho som kör båten.

Bägge har över tju­go år av arbet­ser­faren­het bakom sig. Det har även den andra lot­skut­ter­föraren Mats Lind­holm.

Vi när­mar oss ett stort far­tyg i farleden som Lukkari ska föra tryg­gt till Valkom hamn. Pien­so­ho när­mar sig behärskat far­tyget som tuf­far framåt med en fart av 8–9 knop.

– Då andra försök­er väja för far­ty­gen försök­er vi pric­ka dem, säger Lind­holm med ett skratt.

Han stiger upp i fören för att säkra att Lukkari kom­mer ombord på far­tyget. Lot­sen måste vara nog­grann i sitt jobb och ock­så ha bra kropp­sko­or­di­na­tion. Det finns inga säk­er­hets­se­lar och man tar sig upp i far­tyget via en rep­stege.

Under sina 24 år i job­bet har Lukkari inte en enda gång ram­lat ner i havet.

– Att ram­la i vat­tnet gör säk­ert inte så ont, men ner på lots­båtens järndäck vill jag inte fal­la. Där­för kör kut­ter­föraren båten bort från far­tygets närhet så fort som möjligt.

Några sekun­der senare är Lukkari uppe på far­tygets däck, skakar hand med kapte­nen och bör­jar lot­sa far­tyget mot ham­nen. Han berät­tar för kapte­nen vilken farled ska använ­das. Sedan med­de­lar han ham­nen i Valkom vilken tid far­tyget förvän­tas anlö­pa kajen och försäkrar sig om att där finns en plats klar.

Efter sex tim­mar gör lot­sen föl­jande ombor­d­stign­ing på näs­ta far­tyg. Däremel­lan hin­ner han äta och ta en tup­plur.

 

 

”Som att sit­ta i en tvättmaskin” 

Samar­betet mel­lan Lind­holm, Pien­so­ho och Lukkari går smidigt. De har job­bat så länge till­sam­mans att särskilt myck­et kom­mu­nika­tion inte behövs och de litar på varan­dra till hun­dra pro­cent.

Den här gån­gen var det lätt för lot­sen att äntra far­tyget efter­som väder­leks­förhål­lan­de­na var ide­aliska.

– Välkom­men med då vi har höst­storm, då gun­gar det på ett helt annat sätt, säger Pien­so­ho.

Job­bet är annor­lun­da då det är beck­mörkt ute och vat­ten eller slask vräk­er ner. Lukkari säger att det är som att sit­ta i en tvättmaskin.

En lots och en kut­ter­förare vägrar ändå aldrig ta ett job­bup­p­drag. När de sit­ter i lots­tornet och blickar ut genom fön­stret beun­drar de inte enbart land­skapet, de håller koll på väder­leken och hur havet ser ut. Även på vin­tern kör kut­tern mel­lan Tall­bac­ka och Orren­grund två gånger per dag.

– Vädret styr vårt jobb. Man ska inte vara rädd men man ska ha respekt för havet, säger Lind­holm.

Under en veckas tid åker man ut unge­fär hun­dra gånger. Trafiken runt Orren­grund är den livli­gaste i Fin­land och havet utan­för Lovisa är fullt av grund. En lot­skut­ter­förare har en krä­vande utbild­ning bakom sig, men ofta har han rört sig på havet sedan han var barn.

– Förr funger­ade ofta yrkesfiskar­na som lot­sar efter­som de kände vat­tnen, säger Pein­so­ho.

Livet på lot­sön är en livsstil. Lot­sar­na och kut­ter­förar­na job­bar en vec­ka i sträck från måndag till måndag. Sedan har de en vec­ka ledigt. Ibland kan job­bet vara stres­sigt men det är ock­så förut­säg­bart.

Stämnin­gen män­nen emel­lan är god, de har svet­sats sam­man. För mån­ga går lots­kutterförarjobbet i arv. Lind­holm är andra gen­er­a­tio­nens kut­ter­förare och Pien­so­hos 26 år gam­la son Lau­ri job­bar i sam­ma tur­er som pap­pa på Orren­grund.

– Det har gått förun­derligt bra, säger de båda med en mun.

Orren­grund utgör män­nens hem unge­fär sex månad­er om året. Lind­holm och Pien­so­ho räk­nar ut att de till­bringar mer tid med arbet­skam­ra­ter­na än med famil­jen. Men famil­jer­na besök­er ock­så Orren­grund, speciellt under högtid­shel­ger.

 

 

”Vi badar bas­tu och sim­mar”

Lotsverk­samhet har bedriv­its på Orren­grund sedan 1760. Den förs­ta lotssta­tio­nen byg­gdes 1802 och den som i dag har fem våningar blev klar 1957.

Väg­gar­na är tjoc­ka och det är spän­nande att gå upp i de run­da gån­gar­na längs trap­por upp till tju­go meters höjd. På väg­gar­na finns gam­la kar­tor och i fön­stren står lättsköt­ta blom­mor av plast.

I byg­gnaden har arbe­tar­na sina rum som ock­så kallas hyt­ter, det finns bas­tu, kök, ett bib­liotek, ett pan­nrum, badrum och en plats där man kan tvät­ta kläder.

Kock­en och städer­skan het­er Tiina Kuusamo-Hon­ka och män­nen berät­tar att hon gör god hus­man­skost.

På lotssta­tio­nen lever man näs­tan som hem­ma. Där finns alltid fyra kut­ter­förare och lot­sar­na pilar fram och till­ba­ka. Då man inte har arbet­sup­p­drag läs­er man, ser på tv och vilar. Någon rör sig ute på hol­men, någon annan badar bas­tu, sim­mar eller fiskar. Här får man både abborre och sik.

Från den över­s­ta vånin­gen är utsik­ten fenom­e­nal. Om man tit­tar rik­tigt noga kan man se silobyg­gnaden i Valkom hamn. På mid­som­marafto­nen går solen ner bakom silon och vän­der sedan fort upp till­ba­ka. Om nät­ter­na har man stjärn­himlen nära. Det finns star­ka kikare och även teleskop till­han­da.

Lind­holm berät­tar om en väldig havsörn han sett. I ett hörn står en gam­mal radio med kas­settsta­tion. Här kan man ock­så spela coro­na om man vill.

Ännu för tio år sedan fanns det ock­så sjö­räddning och gräns­be­vakn­ing på Orren­grund. Armén är fort­farande när­varande och bakom lotssta­tio­nen finns en stor radaran­läg­gn­ing.

 

 

”Kom hit ock­så på hösten och vin­tern!”

En prom­e­nad på ön pas­sar bra då vädret är utmärkt. Lind­holm berät­tar att det förr fanns hjor­tar på ön men nu finns bara några få kvar. Klipp­for­ma­tion­er­na på ön blänker i solens ljus. Vi ser en grönglim­mande orm som snabbt tar sky­dd i ett sten­röse.

– Ormen är vack­er men den får gär­na lig­ga kvar på klip­pan, säger Lind­holm som en gång hit­tade en stran­dorm bland sina nytvät­tade kläder då han höll på att vika dem i hyt­ten.

Ham­nen i Orren­grund lig­ger sky­d­dad bakom en våg­brytare. Då vi åker till­ba­ka till Tall­bac­ka med Pien­so­ho som förare upp­står önskemålet om att få kom­ma till­ba­ka en annan gång.

– Kom på hösten och på vin­tern. Då ser ön och havet annor­lun­da ut och ni får se en annan sida av vårt jobb.

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to Video Juk­ka Salmi­nen & Päivi Ahvo­nen

0
Pikkukaupunki