Blogi, Puutarha

Wannabe

22.6.2016
Oma puutarha haaveena
Keväisin tun­nen usein suur­ta riit­tämät­tömyyt­tä, kos­ka en oikein — tai lainkaan  — pidä puu­tarhatöistä.  Pihoil­laan aher­ta­vat naa­pu­rit, puu­tarhahörhö­jen salakieltä puhu­vat ystävät, ”sormet mul­las­sa” -onnea hehkut­ta­vat päiv­i­tyk­set face­bookissa herät­tävät pienen sisäisen vajaavaisu­u­den tun­teen minus­sa. Mik­si minä en koe tätä autu­ut­ta ja onnea työn­täessäni sormia mul­taan? Mik­si mul­taötökät ällöt­tävät? Nautin kyl­lä lop­putu­lok­ses­ta, mut­ta en tekemis­es­tä. Silti juuri tekemisen, pros­essin, pitäisi mielestäni olla vähin­tään yhtä tärkeä kuin lop­putu­lok­sen, jot­ta voisin olla edes se ulom­maisin ulko­jäsen tässä puu­tarhaske­nessä.
Haave omavaraisu­ud­es­ta on tehnyt minus­ta kuitenkin taita­van ”wannabe” elämän­ta­pa- puu­tarhaih­misen. En kade­h­di korkean omavaraisu­usas­teen omaavia, puu­tarhaa har­ras­tavia ystäviäni, vaan kuvit­te­len hei­dän har­ras­tuk­sen­sa oman elämäni jat­keek­si. Kun käyn kaverin kasvi­maal­la hake­mas­sa salaat­tia, ilmasip­u­lia tai man­goldia tun­tuu se ihan kuin olisi omin pikku kätösin ne kas­vat­tanut. Kun saan ystäviltä hei­dän puu­tarhas­taan kukkia tuli­aisik­si, voin nähdä itseni pomi­mas­sa niitä kedol­ta. Ystävät ovat siitä iha­nia, että he ymmärtävät tämän ja anta­vat min­un rauhas­sa pat­sastel­la pihoil­laan – kuin omia tiluk­si­aan ihastellen. 
Yhdestä asi­as­ta pihal­lani olen, jos en ylpeä niin ainakin onnelli­nen. Ne ovat yrt­ti­ni. Ne ovat hel­posti ulot­tuvil­la, jot­ta niitä tulee jatku­vasti käytet­tyä. Run­saan sadon toivos­sa jak­san myös hoi­va­ta niitä ja naut­tia niiden maus­ta läpi vuo­den. Yrt­tivois­tani jak­san olla ylpeä läpi vuo­den. Syytä onkin tart­tua tähän oljenko­r­teen, sil­lä wannabe- omavaraisel­la ei sit­ten muu­ta satoa olekaan. 
En silti koe jääväni nautin­nois­sa toisek­si. Tykkään lukemis­es­ta, olemis­es­ta ja met­säkäve­ly­istä. Kotona tup­saamis­es­ta, suun­nit­telus­ta ja fik­ti­ivis­es­tä kiin­teistö­jen ostelus­ta. Nautin eri­tyis­es­ti myös meren töl­löt­tämis­es­tä, veneel­lä ajelus­ta ja ystävien tapaamis­es­ta. Illal­lis­ten jär­jestämis­es­tä, pöy­dän kat­tamis­es­ta ja pikku retk­istä. Mut­ta ennenkaikkea nautin vapaut­tavas­ta nau­rus­ta, joka kumpuaa jostain hyvästä — kuten vaik­ka tästä ”uud­es­ta” elämästäni tääl­lä main­ios­sa merel­lisessä pikkukaupungis­sa nimeltä Lovi­isa. 
Oliko­han vähän liian pateet­ti­nen lop­pu? No, ei se mitään. Sopii hyvin näi­hin tämän­hetk­isi­in, pienistä asioista kiitol­lisi­in tun­nelmi­in. 

 

Päivi Ahvo­nen
pikkukaupunki­lainen

 

PS: Kuvan “port­in­var­ti­jat” kot­tikär­ryssä ovat kuulem­ma revon­hän­tiä. Kut­sun niitä “törkimyk­sik­si”. Ne ikään kuin huu­ta­vat kimeäl­lä äänel­lä “kuka liikkuu ja mil­lä asial­la”. Törkimyk­set ovat tem­pera­ment­tisen värikkäitä ja sopi­vat hyvin puu­tarhani lem­piele­ment­ti­in, van­haan “bonka­maiseen” veden­paineen tasaussäil­iöön. Se oli pan­nuhuoneessa tarpee­ton, eikä se mitään virkaa aja puu­tarhas­sakaan. Onpa­han vaan.
7
Pikkukaupunki