Ihmiset

Arjen härdelli unohtuu jäällä

3.2.2021
Jääkiekko pitää kropan kunnossa ja joukkuelajin yhteishenki piristää mieltä, sanovat Taija Solja ja Maarit Pönkä.

Naisten jääkiekkojoukkueen pelaajat Taija Solja ja Maarit Pönkä ihastuivat lajiin kertaheitolla. Treeni pitää kropan kunnossa ja joukkuelajin yhteishenki piristää mieltä.

 

Kun Tai­ja Sol­ja aloit­ti jääkiekko­har­ras­tuk­sen vuon­na 2007, hän ei ollut koskaan aiem­min lait­tanut hokkare­i­ta jalka­an. Nuore­na hän hiihti kil­paa, mut­ta jääkiekko ei ollut käynyt mielessä. Työkaver­it For­tu­mil­ta houkut­te­liv­at lähtemään mukaan nais­ten lätkätreenei­hin. Tai­ja miet­ti, että siinä samal­la hän uud­is­muut­ta­jana tutus­tu­isi lovi­isalaisi­in.

Siitä se sit­ten alkoi. Tai­ja ker­too, että jääkiekko­har­ras­tus aloite­taan ihan perusteista.

– Innos­tus kas­vaa, kun taidot kehit­tyvät ja kun­to nousee. Treene­jä on kahdesti viikos­sa. Se on ihan sopi­vasti min­ulle.

Läh­es yhtä kauan lajia on har­ras­tanut yrit­täjä Maar­it Pönkä. Hänkään ei ollut aiem­min luis­tel­lut hokkar­it jalas­sa. Sen sijaan hän pelasi nuore­na akti­ivis­es­ti jalka­pal­loa. Kun ystävät ehdot­ti­vat jääkiekkoa, Maar­it päät­ti kokeil­la, vaik­ka aluk­si epäröikin, syt­ty­isikö kip­inä laji­in.

– Syt­tyi heti! Jääkiekko on teknis­es­ti vaa­ti­va laji, mut­ta siinä kehit­tyy kuitenkin nopeasti. Se palk­it­see ja kan­nus­taa jatka­maan, Maar­it sanoo.

 

 

Tai­ja Sol­ja tykkää joukkueen vah­vas­ta yhteishengestä.

 

 

 

 

Paras­ta on yhteishen­ki

Kun Tai­ja lait­taa hokkar­it jalka­an ja kiitää jäälle, arkiset miet­teet jäävät pukukop­pi­in. Keskit­tymi­nen peli­in tuo hyvää vastapain­oa arki- ja työelämään.

Arjen härdel­li uno­htuu. Pelaami­nen on omaa aikaa!

– Aina ei jak­saisi lähteä treenei­hin. Silti joka ker­ta jäl­keen päin on hyvä fiilis. Syke on korkeal­la, ja krop­pa sopi­vasti rasit­tunut. Ja tietenkin joukkue­la­jis­sa ihan paras­ta on yhteishen­ki.

Yhteishengestä puhuu myös Maar­it. Hän on ehdot­tomasti joukkue­pelaa­ja. Siitä ker­too jalka­pal­lotaus­takin.

– Meil­lä on hauskaa jääl­lä ja yhteisil­lä peli­matkoil­la. Joskus pääsemme koti­in pelireis­sul­ta vas­ta puolenyön jäl­keen. Välil­lä se on rankkaa, mut­ta aina on tunne, että kan­nat­ti lähteä.

 

 

Maar­it Pönkä uno­htaa jääl­lä arjen kiireet.

 

Joskus pääsemme kotiin pelireissulta vasta puolenyön jälkeen. Välillä se on rankkaa, mutta aina on tunne, että kannatti lähteä.”

 

 

Vauhdikas­ta menoa

Tai­ja käy lätkätree­nien lisäk­si sil­loin täl­löin lenkil­lä tai kun­tos­alil­la. Enem­pään ei oikein ole aikaa, sil­lä per­heen kak­si poikaa pelaa­vat myös jääkiekkoa.

Tai­ja on tyy­tyväi­nen siihen, että Lovi­isas­sa har­ras­t­a­mi­nen on edullista.

– Tääl­lä vuosit­taiset kus­tan­nuk­set ovat monis­sa lajeis­sa pienem­mät kuin kuukausi­mak­sut isois­sa kaupungeis­sa. Myöskään jääkiekon har­ras­t­a­mi­nen ei ole Lovi­isas­sa kallista, hän toteaa.

Maar­it kiit­tää Lovi­isaa siitä, että har­ras­t­a­mi­nen on edullista. Kaupun­ki tukee eri laje­ja maltil­lisil­la tilavuokril­la.

– Lätkäpelaa­jan varustei­ta voi han­kkia net­tikirp­pik­seltä tai laina­ta tauol­la olevil­ta.

Pelaa­jien ikähaitari on suuri. Mukaan voi tul­la jo alle 18-vuo­ti­aana, ja van­him­mat har­ras­ta­jat ovat viisikymp­pisiä.

Maar­it kuvailee porukkaa isok­si per­heek­si.

– Ikäero ei vaiku­ta joukkueen dynami­ikkaan. Jotkut vas­ta aloit­tel­e­vat, toiset ovat har­ras­ta­neet pitem­pään. Tänäkin syksynä on tul­lut uusia joukkueeseen.

LJK:n naisjoukkueen peli on vauhdikas­ta, mut­ta tak­la­ta ei saa.

– Vaik­ka men­nään vauhdikkaasti, ei kenenkään tarvitse pelätä. Pelaa­jat kun­nioit­ta­vat toisi­aan, Maar­it ja Tai­ja sanovat.

 

 

 

 

 

  • LJK-naiset perustet­ti­in vuon­na 2007
  • Val­men­ta­ja Petri Helander
  • Joukkueen­jo­hta­ja Pia Rajala
  • Seu­ran jäsen­mak­su 100 euroa
  • Joukkueen kausi­mak­su 100 euroa
  • Nais­ten har­joi­tusvuorot keskivi­ikkoisin klo 20.20–21.20 ja lauan­taisin klo 16.20–17.45
  • Koronati­lanne voi aiheut­taa muu­tok­sia har­joituk­si­in.

ljk.sporttisaitti.com/joukkueet/naiset/

 

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Kale­vi Ketolu­o­to

 

0