Ihmiset

Aina valmiina!

2.7.2016
Valkon VPK pelastaa

Kun merel­lä on hätä, Valkon VPK:n meripelas­ta­jat syöksyvät apu­un. He ovat pelas­ta­neet mon­ta ihmishenkeä, mut­ta kohdan­neet myös vaina­jia ja val­oilmiöitä.

 

Elokuinen ilta Valkon edustal­la kylpee auringos­sa. Meri kim­meltää kut­su­vana ja ystäväl­lisen rauhal­lise­na.  On keskivi­ikko, ja Valkon VPK on valmis­tau­tu­mas­sa jokavi­ikkoiseen meripelas­tushar­joituk­seen­sa.

Kei­jo Silan­der, Kaj Mon­to­nen, Unto Hen­riks­son, Jesse Met­ti­nen, Ville Siro­la ja Juha Heikko­la aja­vat meripelas­tusve­neelleen VPK:n omil­la paloau­toil­la. He tark­ista­vat veneen varus­teet ja jokainen pukee pelas­tus­li­iv­it ylleen.

Tänään Jesse Met­ti­nen saa opas­tus­ta ison Faster-veneen käsit­telyssä. Kaj Mon­to­nen istuu nav­igoi­jan paikalle ja valmis­tau­tuu ohjaa­maan Met­tisen ajamista. Suun­tana on lähisaa­res­sa sijait­se­va Eränkävi­jöi­den mök­ki, joka tämän päivän har­joituk­sis­sa käy­dään sam­mut­ta­mas­sa.

 

valkonvpk_1

 

valkonvpk_2

 

valkonvpk_3

 

Vesialuei­den tun­te­mus vält­tämätön­tä

Met­ti­nen kysyy, Mon­to­nen vas­taa, ja muut aset­tuvat veneen penkeille. Alla jyl­lää läh­es 500-hep­painen diesel-kone. Met­ti­nen ajaa hil­jaa, sil­lä olemme vielä sata­mas­sa.

– Veneestä läh­tee val­ta­vat peräaal­lot. Jos tässä ajaa lujaa, pienet veneet hyp­pivät lai­turille. Mut­ta tosi­ti­lanteessa, jos ihmishenkeä men­nään pelas­ta­maan, ajamme melko sumeilemat­ta, sanoo Kei­jo Silan­der, jol­la on 30 vuo­den koke­mus VPK:n pelas­ta­jana.

Silan­der ja Mon­to­nen näyt­tävät tun­te­van meren ja sen pin­nan alla piilevän elämän kuin omat taskun­sa. Ajamme läpi salmen, jota ympäröivät val­ta­vat karikot. Niitä näyt­tää ole­van ihan kaikkial­la. Maakra­puna val­it­sisin itse kul­taisen keski­tien, mut­ta Mon­to­nen neu­voo Met­tistä ohjaa­maan venet­tä ”parikym­men­tä sent­tiä” oikealle.

– Jos tuos­ta ajat, kolisee var­masti. Tuos­sa ihan vier­essä on kari, ja toinen heti toisel­la puolel­la, hän näyt­tää.

Mitään ei tosin näy, mut­ta var­masti ne kivet siel­lä lymyävät. Mon­i­tori ker­too, että veneen alla on taval­lista vähem­män vet­tä.

– Vesi on nyt hel­vetin mata­lal­la, Juha Heikko­la huikkaa veneen kan­nel­la.

Vesien läpiko­tainen tun­te­mus on VPK-laisille kun­nia-asia. Kiireessäkään ei pelas­tusve­neen parane karaut­taa kiville. Pimeässä ja sateessa myrskyn keskel­lä ajami­nen on vielä mon­ta ker­taa haas­tavam­paa kuin ihanas­sa auringonpais­teessa.

Mon­to­nen tarkkailee mon­i­to­ril­ta meren­po­h­jan vai­htelui­ta, ja Met­ti­nen seu­raa sijain­tia tois­es­ta. Meriko­r­tit ovat myös esil­lä.

– Sähköiset lait­teet voivat sam­mua mil­loin tahansa. On tärkeää, että meriko­r­tit ovat aina saatavil­la ja luet­tavis­sa, Met­ti­nen sanoo.

 

Hur­jia tari­noi­ta

Vaik­ka veneen ikkunoista siin­tää silmiä hivelevän kau­nis mer­i­maise­ma, iho nousee kanan­li­halle, kun kuun­telee Silan­derin mer­i­jut­tu­ja. Hän on kol­un­nut For­tu­min vesi­tutk­i­jana ja kalastel­lessaan jokaisen selän ja pouka­man. Pitkä koke­mus meripelas­ta­jana on näyt­tänyt hänelle myös meren toisen luon­teen. Hän­tä kuun­nel­lessa kun­nioi­tus tätä val­tavaa ves­i­mas­saa kohtaan kas­vaa entis­es­tään.

– Kym­meniä ruumi­ita olemme kiskoneet meren uumenista, hän toteaa tyynesti.

Eikä se kuulem­ma tun­nu kauhean erikoiselta. No, ehkä vähän sil­loin ker­ran, kun ruumis oli löy­tymishetkel­lä ollut pari kuukaut­ta veden kätköis­sä. Hukkuneen etsimi­nen on vaikeaa, kun sukelta­jal­la on näkyvyyt­tä puoli metriä kymme­nen metrin syvyy­dessä.

Silan­der ker­too, että meri on kätkenyt hänen uransa aikana yhden uhrin iki­a­joik­si.

– Kak­si miestä oli joutunut veden varaan. Toinen pelas­tui uimal­la rantaan, mut­ta toista ei ole löy­tynyt koskaan. Naarasimme ja kuvasimme poh­jaa kak­si päivää – tulok­set­ta, hän muis­telee.

 

Selit­tämät­tömiä val­oilmiöitä

Kun läh­estymme Hudön saar­ta, jatkamme hie­man kylmäävis­sä aiheis­sa. Olen kuul­lut, että Hudössä on nähty aivan viime vuosi­in saak­ka merkil­lisiä val­oilmiöitä. Mitä sanovat merikarhut tästä?

Silan­de­ria ja Mon­tos­ta hymy­i­lyt­tää, mut­ta he vas­taa­vat silti aivan tosis­saan kysymyk­seen.

– Jo 70-luvul­la näistä val­oilmiöistä puhut­ti­in ihan yleis­es­ti. Tut­tu ilmiö. Olen itsekin kohdan­nut selit­tämät­tömän val­oilmiön Hudön saaren lähistöl­lä, Silan­der sanoo.

– Olemme itse asi­as­sa tör­män­neet val­oilmiöön kak­sikin ker­taa, Mon­to­nen lisää.

 

valkonvpk_4

 

valkonvpk_5

 

Kuumaa hom­maa

Pian edessämme ovat upeat puner­ta­vat kalliot, joiden lael­la tänään sam­mutet­ta­va mök­ki on. Tun­nel­ma muut­tuu, kun miehet ryhtyvät tos­i­toimi­in.

Val­ta­va vesipump­pu jylisee, kun Siro­la ja Heikko­la juok­se­vat ylös kalli­olle vetäen perässään pitkää letkua. Se alkaa täyt­tyä merivedel­lä, kun ilma on pois­tet­tu. Meteli veneessä on aika kova. Mon­to­nen antaa ohjei­ta kallion laelta, jot­ta letku­un saadaan sopi­va paine. Siro­la ja Heikko­la aset­ta­vat vesi­tykin nopeasti kohteen lähelle tuk­i­jalko­jen varaan. Val­ta­va vesisuihku nousee kohti sin­istä, auringon paah­ta­maa taivas­ta.

Kun tykkiä säädel­lään, ilmaa halkoo koval­la paineel­la läh­es 50-metri­nen suihku. Siro­la pitää tyk­istä kiin­ni tiukasti, mut­ta ren­nos­ti.

– Ilman tuk­i­jalko­ja lentäisi ukko mukana. Niiden ansios­ta ei kuitenkaan tarvitse käyt­tää kovinkaan paljon voimaa. Tyk­ki on veneessä aina käyt­tö­valmi­ina, hän sanoo.       

Valkon VPK:n veneessä on varaudut­tu siihen, etteivät ainakaan pumpun tehot pääse lop­pumaan. Ja vet­tähän toki riit­tää.

 

valkonvpk_6

 

valkonvpk_7

 

valkonvpk_8

 

Tärkeä tiedote

Kun sam­mu­tushar­joi­tus on ohi, saan kuul­la, että Eränkävi­jöi­den mök­ki on oikeasti palanut. Pii­pus­sa oli ollut halkea­ma, jos­ta palo sai alkun­sa. Mökissä olleet miehet pelas­tu­i­v­at täpärästi, onnek­si.

Eränkävi­jöi­den mök­ki on Valkon miehille tärkeä har­joi­tusko­hde, käy­hän siel­lä usein lap­sia ja nuo­ria kurs­seil­la ja retkeilemässä. Muutenkin Valkon VPK:ta työl­listävät enem­män maas­to- ja mökkipalot sekä sairaustapauk­set kuin vene- ja hukku­mison­net­to­muudet.

Sit­ten seu­raa tärkeä tiedote.

– Jokaisen mökin seinään pitäisi lait­taa koor­di­naatit valmi­ik­si. Hätään­tynyt ihmi­nen ei osaa vält­tämät­tä neu­voa meitä, mut­ta koor­di­naat­tien avul­la löy­dämme var­masti per­ille, Silan­der sanoo.

Mon­to­nen ja Silan­der kiit­tävät Lovi­isan vesil­lä akti­ivis­es­ti liikku­vaa merivar­tios­toa.

– Lovi­isan vesil­lä puhal­lute­taan veneil­i­jöitä ahk­erasti. Nykyään vesil­lä liiku­taankin selvin päin. Se on todel­la hyvä asia.

Mut­ta miten maastopaloi­hin voitaisi­in puut­tua? Ainakin yksi selkeä neu­vo on: älä tupakoi. Ja jos tupakoit, ole todel­la varovainen stump­pi­en kanssa. Saarien rutikui­va maas­to syt­tyy herkästi.

 

valkonvpk_9

 

valkonvpk_12

 

valkonvpk_10

 

Hyödylli­nen har­ras­tus

Muu­ta­man tun­nin kulut­tua har­joi­tus on ohi, ja Met­ti­nen kelaa kaikessa rauhas­sa käsin pitkän letkun meren uumenista.

Har­joituk­sen tai tosi­ti­lanteen jäl­keen ei miehistöl­lä enää tässä vai­heessa ole kiire. Sit­ten Met­ti­nen aset­tuu puikkoi­hin, ja köysien irrot­tamisen jäl­keen muutkin otta­vat paikkansa veneessä. Met­ti­nen aloit­taa palu­un Mon­tosen ohjaa­mana.

– Aja kohti auringon sil­taa, kuu­luu ohje. 

 

valkonvpk_11

 

Kiva harrastus nuorillekin

Valkon VPK:n toimin­nas­sa on mukana kym­meniä naisi­akin. Mikä siinä sit­ten kiehtoo?

– VPK-toim­inta on yhteisöl­listä, kaiken kat­tavaa. Se kokoaa porukan yhteen. Yhteishen­ki on vah­va. Kaik­ki ovat tasa-arvoisia, eikä tääl­lä puhuta poli­ti­ikkaa, Valkon VPK:ssa iät ajat toimin­ut Kaj Mon­to­nen vas­taa.

Jesse Met­ti­nen on ollut muu­ta­man vuo­den mukana. Kun kaveri ker­toi pelas­tustyöstä, Met­ti­nen ajat­teli, että ”hit­to, mik­sen minäkin”.

– Olemme aina valmi­udessa. Har­joituk­si­in ja pelas­tustyöhön lähdemme tietenkin ilmal­la kuin ilmal­la.

Akti­iviporuk­ka toivoisi Valkon VPK:lle lisää jäseniä. Aut­ta­jia ei koskaan ole liikaa. Mukaan pääsee nuore­nakin, mut­ta varsi­naiseen sam­mu­tustyöhön vas­ta täysi-ikäisenä.

– Tämä on kiva har­ras­tus nuo­rillekin. Ja palk­it­se­vaa sit­ten, kun pääsee aut­ta­maan, Kaj Mon­to­nen ja Kei­jo Silan­der sanovat omas­ta koke­muk­ses­taan.

 

Tek­sti Rei­ja Kokko­la  Kuvat Janne Lehti­nen

0