Lifestyle, Puutarha

Värikkäiden tarinoiden talo

14.6.2017
korpela

Onko talo ollut museo? Mistä keittiön tapetit on hankittu? Saako muumimukeja ostaa? Asutteko te oikeasti täällä? Kysymyksiä satelee, kun Kaisa ja Tuomo Korpela avaavat kotinsa ovet yleisölle. Pöydän ääreen istahtaessa ymmärtää pian, mikä loputon määrä tarinoita Mariankatu seitsemällä on kerrottavanaan.

 

Tuomo Korpela laskeskelee Loviisassa elettyjä vuosia.

– Kohta tulee neljännesvuosisata täyteen. Muutimme tänne 1993 vappuna. Sitä ennen olimme käyneet Loviisassa vain muutamassa Gun Thessmanin järjestämässä asuntonäytössä. Muuta emme paikkakunnasta tienneet.

Tuomo kertoo Mariankadun taloon muutosta.

– Meinasi mennä jännäksi, kun vessan alapuolisista rakenteista löytyi mojova vesivahinko. Valkoinen möhnäkasa muistutti sokeritoppaa. Sen saimme kuitenkin rakennustarkastajan avulla käännettyä eduksemme.

Heti muuton jälkeen Korpeloiden mielessä liikkui monenlaisia suunnitelmia, mitä kaikkea talolle ja piharakennukselle tehtäisiin.

– Onneksi moni hätäinen idea jäi toteuttamatta. Kyllä rauhallinen asettuminen ja parin vuoden tunnusteluaika on paras vinkki tällaisen talon ostajalle. Talossa ja puutarhassa asiat hahmottuvat pikkuhiljaa ja hakeutuvat itsestään luonteville paikoilleen.

 

korpela_9

 

korpela_2

 

Pihasauna heti, muuten ei hoppua

Pihasaunan rakentamisessa ei kuitenkaan aikailtu. Se valmistui vielä samana vuonna, kun Korpelat olivat muuttaneet Mariankadulle. Talon välipohja piti myös kiireesti eristää asumismukavuuden ja lämmityskulujen takia. Muutoin Korpelat päättivät olla hoppuilematta remonttien kanssa.

Kaisa Korpela muistelee parinkymmenen vuoden takaista pihaa.

– Korkea heinikko. Vaahteroiden reunustamat sorakäytävät. Pihan poikki kulki oikopolku, jota uimarit käyttivät rannalle kulkiessaan. Jonkinlainen aitakin oli, koska yhtenä iltana eräs nuorukainen kurvasi mersullaan aidan läpi.

– Vanhaa aitaa ei enää voitu korjata, joten tilalle rakennettiin uusi. Liikuttavinta olivat aidan pahki ajaneen nuoren miehen anteeksipyyntökäynnit, jotka jatkuivat läpi kesän.

Pihahommat alkoivat tosissaan aidan rakentamisesta.

– Naapureilta sain vinkkiä vanhan kasvimaan sijainnista. Rupesin rakentamaan samalle paikalle uutta, isoäidin opit mielessäni, Kaisa kertoo.

Pihan Rantatien puoleinen pääty on kokenut aikojen saatossa suurimmat muutokset. Vielä 1900-luvun alkupuolella, kun Rantatietä ei vielä ollut olemassakaan, tämä osa pihasta kasvoi kaislikkoa, johon niitettiin veneille rantautumisväyliä.

Rantapuistikon pohja syntyi 1960-luvulla, kun alueelle tuotiin tonneittain täyttömaata. Vielä 1970-luvulla tontin Rantatien puoleisessa päädyssä oli talo, joka jouduttiin sittemmin maan vajoamisen vuoksi purkamaan.

Korpelatkin ovat joutuneet kokemaan savisen merenpohjan haasteellisuuden, kun luonnonkivijalan varaan rakennettu punamultainen ulkorakennus vajosi parissakymmenessä vuodessa lähes puoli metriä.

 

Ei niin huonoa, ettei hyvääkin

Romahtamaisillaan ollut piharakennus pisti vauhtia suunnitelmiin, joihin olivat jo pitkään kuuluneet ajatukset työ- ja kasvihuoneesta.

Alapiha oli aiemmin palvellut talouspihana, jossa hoidettiin muun muassa neliuunisen talon polttopuusavotta. Kotilot ja etanat olivat vallanneet alueen omakseen ja niiden häätämiseksi tarvittiin järeitä konsteja.

– Onneksi naapurissa asuu ammattilainen, joka ymmärsi projektiemme päälle, Tuomo Korpela kehuu arkkitehti Kaj Anderssonia.

– Alun perin pikkutaloon piti tulla tilat meille molemmille, mutta minä valtasin koko studion itselleni. Onneksi Tuomollekin saatiin pihaan oma mancave, Kaisa nyökkää vastapäisen valtamerikontin suuntaan.

– Siellä me istutaan iltaa työkalujen keskellä, kylän suurimman hyönteishotellin suojissa, Tuomo virnuilee, ja viittaa konttia vasten nojaavaan halkopinoon.

Molemmat vaikuttavat oloihinsa erinomaisen tyytyväisiltä.

Kaisan ateljeen ikkunasta näkyy merelle ja puistoon sekä päärakennuksen ulko-ovelle ja kuistille.

– Tytöt vähän hämmentyivät, kun kerran soitin ja sanoin, että nyt on tarpeeksi kavereita talossa, Kaisa naurahtaa.

Alapihan täysremontissa oli aikamoinen urakka. Uusi rakennus piti paaluttaa ensin 16 metriin saakka.

– Lasitetun kasvihuoneosan takia kaikki piti ottaa varman päälle. Kirvesmiehet pystyttivät rungon ja tekivät kaikki lasitustyöt. Ja minä tein kaikki muut rakennushommat, mitkä suinkin osasin tai pystyin opettelemaan.

– Sellaista asuminen täällä Loviisassa on. Kysellään osaavilta ja autellaan itse muita, kun pystytään, Tuomo tuumaa.

 

korpela_5

 

korpela_3

 

korpela_11

 

Pikkukaupunkimaista yhteisöllisyyttä

Rakennuksen viimeistelyvaiheessa käytiin pihan kimppuun. Alapihasta kuorittiin 20 sentin kerros maata pois. Sitten levitettiin maanrakennuskankaat ja sepeli.

Poispuretun piharakennuksen järeät jalkakivet komeilevat nyt alapihalle rakennetun muotopuutarhan keskiössä.

Hopearenkaat Kaisan ranteessa helähtävät, kun hän eläytyy demonstroimaan upean unikkoistutuksen syntyä.

– Ystävältä saadut siemenet kämmenellä ihmettelin, mihin nämäkin nyt mahtuvat. Olin jo melkein unohtanut, että tuohon ne piti viskata. Täyteläisistä pioniunikoista ja sormustinkukista tuli mainio pari.

Kaisa yhtyy Tuomon ajatuksiin pikkukaupunkilaisesta yhteisöllisyydestä.

– Kun pääsimme istutusvaiheeseen, ei mennyt kauankaan, kun jo aloin saada kasviehdotuksia ja jakotaimia naapureilta ja ystäviltä. Esimerkiksi Keckmanin Eijan kursseilta sain todella paljon hyödyllisiä vinkkejä kasvien yhdistelyyn ja sijoitteluun.

 

Munivia filmitähtiä

Korpelat ovat löytäneet oloisensa elämäntyylin talovanhusta vaaliessaan, ja he jakavat kokemuksiaan mieluusti kaikkien kiinnostuneiden kanssa.

Kohtaamiset ja vierailijoilta saatu palaute ovat pitäneet portin auki Loviisan Wanhat Talot -tapahtuman, avointen puutarhapäivien ja Loviisan Joulu -tapahtuman ajan jo vuosia. Osa ihmisistä poikkeaa vuosittain katsomaan, minkä projektin pariskunta tällä kertaa on aloittanut tai saanut päätökseen.

– Aina jotain on meneillään. Yhteen Onneli ja Anneli -elokuvaan täällä kuvattiin pihakohtausta, johon haluttiin mukaan meidän kanat ja labradorinpentu Lilli. Voitte kuvitella sitä säätämistä, kun eläinkouluttaja Tuire Kaimio pitää kiinni yhtä liikkeelle laskettavaa kanaa ja minä koiranpentua, ja molemmat yrittävät nähdä, mihin loput kanat ovat karanneet – ja tietenkin kamera koko ajan käy ja eläinten pitäisi tallentua filmille oikein taimattuina, Kaisa pyyhkii otsaansa.

Luultavasti tämäkin talo on valinnut asukkaansa. Talosta kerättyjä tietoja selaillessaan huomaa, että täällä on asunut tekevää, kädentaitoista väkeä aina ensimmäisestä asukkaasta lähtien. Sen mainitaan olleen, kuinkas muutenkaan, ruukuntekijä.

 

korpela_6

 

korpela_10

 

korpela_121

 
 

Teksti Anna Palasmaa  Kuvat Eeva Kangas

1