Ihmiset

Media on läsnä arjessa yhä kiinteämmin

2.9.2016
Media, mediayhteiskunta, digitaalinen julkisuus, strateginen viestintä. Siinä sanoja, jotka nousevat esiin Lilly Korpiolan kertoessa työstään.

Medi­ay­hteiskun­ta, dig­i­taa­li­nen julk­isu­us, strate­gi­nen viestin­tä. Somerai­vo, vas­tay­hteisöt, viha­puhe ja kri­isivi­estin­tä. Siinä sano­ja, jot­ka nou­se­vat esi­in Lil­ly Kor­pi­olan ker­toes­sa työstään.

Lil­ly Kor­pi­o­la on tietokir­jail­i­ja, mediatutk­i­ja sekä viestin­nän ja johtamisen val­men­ta­ja. Hän spar­raa organ­isaa­tioi­ta strate­gises­sa viestin­nässä. Lil­ly sel­ven­tää työnku­vaansa ker­toma­l­la, kuin­ka elämme parhail­laan suur­ta mur­rosta, jos­sa tietoy­hteiskun­nas­ta siir­ry­tään medi­ay­hteiskun­taan.
– Media on läs­nä arjes­sa yhä kiin­teäm­min, oli kyse vaik­ka Poké­mon-pelistä, hän huo­maut­taa.
Isoon mur­rokseen kuu­luu per­in­teisen ja sosi­aalisen medi­an limit­tymi­nen: Kuka tahansa voi viestiä aiem­paa helpom­min kenelle tahansa. Sisäl­löt, kana­vat ja yleisö ovat hur­jas­sa liik­keessä. Huhut lev­iävät paljon nopeam­min ja huo­mat­tavasti isom­mille joukoille kuin sil­loin, kun asioi­ta tuumit­ti­in kasvo­tusten kirkon­mäel­lä.
Mut­ta samaan aikaan kaikkien ihmis­ten tavoit­ta­mi­nen käy yhä vaikeam­mak­si. Vira­nomaiset ja yri­tyk­set joutu­vat aiem­paa tarkem­min pohti­maan, miten saa­vat viestin­sä per­ille, kun yleisö on yhä pirstaloituneem­paa.
Van­him­mat sukupol­vet ovat tot­tuneet radioon, tele­vi­sioon ja sanomale­hti­in, kun nuorem­mat eivät käytä niitä juuri lainkaan.

Sol­i­daarisu­us löy­hen­tyy
Jokaisel­la organ­isaa­ti­ol­la on oma peruste­htävän­sä. Sen hoit­a­mi­nen ei riitä, vaan tehtävästä ja toimin­nas­ta on viestit­tävä yhä tiivi­im­min ja olta­va akti­ivises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa muiden kanssa.
Kos­ka yleisöt pirstaloitu­vat, vuorovaiku­tus­ta varten tarvi­taan eri­laisia kanavia. Dialo­gi on avat­ta­va myös omaan toim­intaan kri­it­tis­es­ti suh­tau­tu­vien kanssa. Vaiken­e­m­i­nen ei ole ratkaisu.
Työssään Kor­pi­o­la näkee paljon mur­roksen var­jop­uo­lia. Sol­i­daarisu­ud­es­ta on tul­lut löy­hää. Riit­tää, kun peukut­taa – se ei vaa­di uhrauk­sia tai vaivan­näköä.
– Suomes­sa lehdis­tön­va­paus on melko nuor­ta, emmekä ole ehti­neet oppia keskustelukult­tuuria. Vetäy­dymme hel­posti tai alamme huu­taa. Vas­tay­hteisöt, jonkun asian tai ihmisen tuomit­semisen kaut­ta syn­tyvä yhteisöl­lisyys on kasvus­sa. Eristäy­tyneet ihmiset ovat löytäneet somen yhteisöl­lisyy­den vihan­purkauk­silleen.
Kor­pi­o­la ker­too, että Suomes­sa sosi­aalisen medi­an kaut­ta haetaan joukkoon kuu­lu­misen tun­net­ta, sosi­aal­ista iden­ti­teet­tiä. Meil­lä on Län­si-Euroopan pienin per­hey­hteisö sekä nopea kaupungis­tu­mi­nen.
Ihmis­ten verkos­tot ovat hau­raat, ja sosi­aa­li­nen media tar­joaa tavan liit­tyä joukkoon, tun­teen siitä, että kuu­luu edes johonkin porukkaan.

Paras­ta on kyläy­hteisö
Onko mitään järkeä käyt­tää 2,5 tun­tia viikos­sa parkkipaikan etsimiseen? Lil­ly Kor­pi­olan mielestä ei. Hän muut­ti per­hei­neen vuosi sit­ten Lovi­isaan.
Val­men­t­a­mi­nen, tutkimus ja luen­noin­ti täyt­tävät ison osan Kor­pi­olan työvi­ikos­ta, mut­ta hän on raivan­nut tilaa myös kir­joit­tamiselle. Hän työstää paraikaa jatkoa Ara­bikevät-teok­selle. Uuden kir­jan keskeisiä teemo­ja ovat muun muas­sa pako­laiskri­isi, ter­ror­is­mi ja Isisin medi­as­trate­gia.
Kor­pi­olan työssä on muu­toinkin rankko­ja teemo­ja ja vaikei­ta tilantei­ta, mut­ta hänel­lä on hyvä kon­sti nol­la­ta pääkop­pa: hevoset.
– Olen kuudessa min­uutis­sa kotoa tallil­la. Helsingis­sä mat­ka kesti kolme vart­tia.
Syn­tyjään helsinkiläiselle Kor­pi­o­lalle Lovi­isa on ollut kult­tuur­ishok­ki, mut­ta posi­ti­ivises­sa mielessä. Hän sanoo ihmettelevän­sä yhä uudelleen mah­tavaa kyläy­hteisöä.
– Naa­puri­ni kävi kor­jaa­mas­sa putket ja hoiti mon­ta muu­takin käytän­nön asi­aa. Toisen puolen naa­pu­rit oli­vat eilen illal­lisel­la, ja sen jäl­keen saimme kut­sun toisil­ta käväistä viini­lasil­lisel­la.
Per­heen – äidin, isän, kah­den pojan, koiran ja kah­den hevosen – arki on muu­ton jäl­keen helpot­tunut. Helsin­gin ydinkeskus­tas­sa asues­saan Kor­pi­o­lal­la meni viikos­sa 2,5 tun­tia parkkipaikan etsimiseen. Turhautues­saan hän todel­lakin las­ki min­uu­tit!
Per­he syö nykyään aitoa lähiruokaa, kun oma­l­ta kylältä saa niin luo­mu­vi­han­nek­set kuin maid­on tai vaik­ka here­ford-pihvit.
Kodin takapi­hal­la vir­taa jokea 200 metriä, ja kir­joit­tamisen lomas­sa on mah­tavaa men­nä pihalle kahville lin­nun­laulua kuun­tele­maan.
– Tääl­lä on superin­spiroivaa. Eikä hait­taa, vaik­ka auto haisee hevoselta, kun läh­den täältä korkkar­it jalas­sa Helsinki­in luen­noimaan.

 

Tek­sti: Kir­si Riip­inen  Kuva: Eemi Ket­tunen

4