Mediayhteiskunta, digitaalinen julkisuus, strateginen viestintä. Someraivo, vastayhteisöt, vihapuhe ja kriisiviestintä. Siinä sanoja, jotka nousevat esiin Lilly Korpiolan kertoessa työstään.
Lilly Korpiola on tietokirjailija, mediatutkija sekä viestinnän ja johtamisen valmentaja. Hän sparraa organisaatioita strategisessa viestinnässä. Lilly selventää työnkuvaansa kertomalla, kuinka elämme parhaillaan suurta murrosta, jossa tietoyhteiskunnasta siirrytään mediayhteiskuntaan.
– Media on läsnä arjessa yhä kiinteämmin, oli kyse vaikka Pokémon-pelistä, hän huomauttaa.
Isoon murrokseen kuuluu perinteisen ja sosiaalisen median limittyminen: Kuka tahansa voi viestiä aiempaa helpommin kenelle tahansa. Sisällöt, kanavat ja yleisö ovat hurjassa liikkeessä. Huhut leviävät paljon nopeammin ja huomattavasti isommille joukoille kuin silloin, kun asioita tuumittiin kasvotusten kirkonmäellä.
Mutta samaan aikaan kaikkien ihmisten tavoittaminen käy yhä vaikeammaksi. Viranomaiset ja yritykset joutuvat aiempaa tarkemmin pohtimaan, miten saavat viestinsä perille, kun yleisö on yhä pirstaloituneempaa.
Vanhimmat sukupolvet ovat tottuneet radioon, televisioon ja sanomalehtiin, kun nuoremmat eivät käytä niitä juuri lainkaan.
Solidaarisuus löyhentyy
Jokaisella organisaatiolla on oma perustehtävänsä. Sen hoitaminen ei riitä, vaan tehtävästä ja toiminnasta on viestittävä yhä tiiviimmin ja oltava aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Koska yleisöt pirstaloituvat, vuorovaikutusta varten tarvitaan erilaisia kanavia. Dialogi on avattava myös omaan toimintaan kriittisesti suhtautuvien kanssa. Vaikeneminen ei ole ratkaisu.
Työssään Korpiola näkee paljon murroksen varjopuolia. Solidaarisuudesta on tullut löyhää. Riittää, kun peukuttaa – se ei vaadi uhrauksia tai vaivannäköä.
– Suomessa lehdistönvapaus on melko nuorta, emmekä ole ehtineet oppia keskustelukulttuuria. Vetäydymme helposti tai alamme huutaa. Vastayhteisöt, jonkun asian tai ihmisen tuomitsemisen kautta syntyvä yhteisöllisyys on kasvussa. Eristäytyneet ihmiset ovat löytäneet somen yhteisöllisyyden vihanpurkauksilleen.
Korpiola kertoo, että Suomessa sosiaalisen median kautta haetaan joukkoon kuulumisen tunnetta, sosiaalista identiteettiä. Meillä on Länsi-Euroopan pienin perheyhteisö sekä nopea kaupungistuminen.
Ihmisten verkostot ovat hauraat, ja sosiaalinen media tarjoaa tavan liittyä joukkoon, tunteen siitä, että kuuluu edes johonkin porukkaan.
Parasta on kyläyhteisö
Onko mitään järkeä käyttää 2,5 tuntia viikossa parkkipaikan etsimiseen? Lilly Korpiolan mielestä ei. Hän muutti perheineen vuosi sitten Loviisaan.
Valmentaminen, tutkimus ja luennointi täyttävät ison osan Korpiolan työviikosta, mutta hän on raivannut tilaa myös kirjoittamiselle. Hän työstää paraikaa jatkoa Arabikevät-teokselle. Uuden kirjan keskeisiä teemoja ovat muun muassa pakolaiskriisi, terrorismi ja Isisin mediastrategia.
Korpiolan työssä on muutoinkin rankkoja teemoja ja vaikeita tilanteita, mutta hänellä on hyvä konsti nollata pääkoppa: hevoset.
– Olen kuudessa minuutissa kotoa tallilla. Helsingissä matka kesti kolme varttia.
Syntyjään helsinkiläiselle Korpiolalle Loviisa on ollut kulttuurishokki, mutta positiivisessa mielessä. Hän sanoo ihmettelevänsä yhä uudelleen mahtavaa kyläyhteisöä.
– Naapurini kävi korjaamassa putket ja hoiti monta muutakin käytännön asiaa. Toisen puolen naapurit olivat eilen illallisella, ja sen jälkeen saimme kutsun toisilta käväistä viinilasillisella.
Perheen – äidin, isän, kahden pojan, koiran ja kahden hevosen – arki on muuton jälkeen helpottunut. Helsingin ydinkeskustassa asuessaan Korpiolalla meni viikossa 2,5 tuntia parkkipaikan etsimiseen. Turhautuessaan hän todellakin laski minuutit!
Perhe syö nykyään aitoa lähiruokaa, kun omalta kylältä saa niin luomuvihannekset kuin maidon tai vaikka hereford-pihvit.
Kodin takapihalla virtaa jokea 200 metriä, ja kirjoittamisen lomassa on mahtavaa mennä pihalle kahville linnunlaulua kuuntelemaan.
– Täällä on superinspiroivaa. Eikä haittaa, vaikka auto haisee hevoselta, kun lähden täältä korkkarit jalassa Helsinkiin luennoimaan.
Teksti: Kirsi Riipinen Kuva: Eemi Kettunen