Ihmiset

Kaupunginosasarja: Ruotsinpyhtään ruukki

25.7.2017
jari_sirpa

Strömforsin ruukki elää luonnosta

 

Ruotsinpyhtään ruukissa on aina eletty kauniin luonnon keskellä. Aiemmin tehdas työllisti ja lapsia oli paljon. Sittemmin alue hiljeni, mutta nyt on taas tullut uutta vilskettä.

 

Koko kylä kasvatti

Viime syksynä pienenpieni päärynäpuu antoi ensimmäisen hedelmänsä. Sen hennolla oksalla kasvoi ihan oikea päärynä. Kun Jari Excell maistoi sitä, se halkesi kahtia. Niinpä siitä riittää myös Jarin vaimolle Sirpalle maistiainen. Nyt päärynäpuu odottaa uutta syksyä aitauksen ympäröimänä, jotta jänikset eivät pääse tekemään tuhojaan. Sen lähellä kävijää tervehtii komea puupöllö, Virosta hankittu. Edellisten sukupolvien tarinaa Paaskoskentiellä kertoo harvinainen kultakuusi. Talon takaa kuuluu ruohonleikkurin säksätys ja emäntä on kumartuneena kasvimaan puoleen. Excellit ovat asuneet Ruukissa koko ikänsä, mutta nykyisessä omakotitalossaan vasta vajaan vuoden.

– Siihen asti asuimme kerrostalossa Koivulanmäentiellä. Tämä on alun perin Sirpan vanhempien talo, Jari kertoo.

Hän on aito ruukkilainen. Jarin äiti toimi saunottajana kylällä, ja Jari-poika syntyi vuonna 1950 saunan yläkerrassa.

– 50-luvulla lapset leikkivät koko ajan ulkona. Pelasimme neljää maalia ja seikkailimme autioiksi jääneissä pajoissa ja muissa jännittävissä paikoissa. Silloin raitilla ei kulkenut juurikaan autoja, Jari muistelee.

Muistot hymyilyttävät. Pikkupojat katsoivat innoissaan, kun hevosia juoksutettiin laitumelle. Joskus ne menivät ihan itsekseenkin. Kyllä koltiaiset kepposiakin tekivät. Jari kuitenkin toteaa, että nykypäivänä niille vain kohautettaisiin olkia. Mutta 50-luvulla kaikki katsoivat lasten perään.

– Tädeiltä tuli huutia. Välillä meitä jahdattiin luudankin kanssa, Jari naurahtaa.

Sittemmin Jari opiskeli pelastusalaa Espoon Otaniemessä. Valmistuttuaan hän palasi Ruukkiin ja teki uransa Loviisassa. Eläkevuosia on takana seitsemän, Sirpa-vaimolla vähän enemmän. Viehättävä piha ulottuu joen rantaan, jossa on oma laituri ja pari venettä. Jari hoitaa pihatöiden isommat kuviot, Sirpa huolehtii kukista ja kasvihuoneen hyvinvoinnista.

– Omaan tarpeeseen saamme tomaattia ja kurkkua. Ja perunoita jo heti juhannuksena, Sirpa kertoo.

Parasta Ruukissa on hyvä yhteishenki ja se, että kaikki tuntevat toisensa. Tai ainakin melkein.

– Nykyään täällä on ihan uutta porukkaa. On hyvä, että elämä vilkastuu. Kunpa talvellakin olisi tapahtumia, Jari ja Sirpa pohtivat.

Vaikuttaa ihan siltä, että Ruukki ei lähde heistä koskaan, eivätkä he Ruukista.

– Vasta sitten, kun tullaan hakemaan, he vitsailevat.

 
 

alf_else

 

”Kaksi vanhaa varista”

Alf Nykäsen lapsuusmuistojen Ruukissa lapsia vilistää joka puolella. Alf näyttää linnunmunakokoelmaansa. Pojat kuulemma keräsivät niitä ajankulukseen. Vahvasta urheilutausta kertovat lukuisat palkintolusikat. Lapset nimittäin leikkivät ja urheilevat aina, kun ei oltu koulussa.

– Koulu. Se oli tärkeä. Ruukissa oli suomenkielinen ja ruotsinkielinen koulu, ja lapsia oli paljon.

Alf syntyi Ruukkiin kolmilapsiseen perheeseen 91 vuotta sitten. Tällä hetkellä hän asuu Else-vaimonsa kanssa idyllistä sukutaloa runsautta pursuavan puutarhan keskellä. Sukutalo on ollut paikallaan toistasataa vuotta. Alf kertoo, että Else täyttää seuraavaksi 90 vuotta. Eipä uskoisi.

– Emäntä hoitaa puutarhan viimeisen päälle, Alf kiittää.

Alf kertoo, että hänen lapsuudessaan elämä oli köyhää, mutta yleensä ruokaa oli riittävästi. Alfin perheellä oli kaksi lehmää, joista saatiin maitoa sekä herkullista ja ravitsevaa kurria. Paitsi tietenkin silloin, kun lehmät olivat ummessa. Possusta saatiin talveksi lihaa, ja äiti keräsi marjoja ja sieniä. Alhström työllisti koko kylän. Kun Alf lopetti koulun 13-vuotiaana, hän meni saman tien Ahlströmin maatalousosastolle töihin. Hän paiskoi hommia heinäpellolla ja karsi vesakoita.

– Tavoitteena oli päästä ajamaan hevosta, mutta se ei toteutunut, Alf muistelee.

Ruukki on ollut Alfin koti aina. Vain sota heitti hänet seitsemäksi kuukaudeksi maata puolustamaan. Sen jälkeen oli sitten suoritettava asepalvelus.

– Meillä oli jopa alokasaika, vaikka olimme olleet sodassa, Alf naurahtaa.

Myös Else on käynyt oman sotansa. Hän toimi ilmavalvonnassa sodan loppuvaiheessa Ahvenkoskella. Alf huomauttaakin, että he ovat molemmat rintamaveteraaneja. Nyt elämä kulkee hiljalleen rauhaisasti. Else käy asioilla Loviisassa palveluauton kyydissä, Alf taksilla, jos on tarvetta lähteä jonnekin.

– Täällä me vain olla hissuttelemme. Kuin kaksi vanhaa varista, Alf naurahtaa.

 
 

jari

 

Mie ja sie. Mä ja sä.

Jari Jokiselle Ruukki merkitsee hidasta elämää, sielunrauhaa ja luonnon antimia. Hän vaeltaa, meloo ja harrastaa joogaa. Hän on syntynyt Ruukissa ja asunut alueella lapsuutensa ja nuoruutensa. Jarin isoäidin isä toimi aikoinaan kylällä seppänä. Jari itse koki jo lapsena voimakkaasti sen, että Ruukki on hyvä paikka elää ja olla. 90-luvun puolivälissä hän kuitenkin lähti työn perässä ensin Espooseen ja myöhemmin Karkkilaan.

– Jo lähtiessäni tiesin, että palaisin takaisin Ruukkiin.

Työ myyntialalla oli kiireistä ja vaativaa. 15 vuotta sitten hän palasi takaisin kotikyläänsä. Hän on perustanut vanhaan tehtaaseen hyvinvointipalveluja tuottavan yrityksen, Wellstersin. Sen motto on: luonto voittaa aina.

– Luonnon vetovoima se minutkin takaisin toi, Jari hymyilee.

Hän on kokenut hyvin vahvasti luonnon ja hiljaisuuden vaikutuksen ihmisten hyvinvointiin. Monet muutkin haluavat Jarin lailla pois stressistä ja kiireestä. Jarista on mukavaa, että Ruukin yrityselämässä on huomattu tämä suuntaus. Toimijat saavat toisistaan synergiaetua. Uudet ihmiset piristävät hiljentyneen Ruukin ilmettä.

– Ennen täällä kuuli vain mie ja sie. Nykyään jo mä ja sä, Jari toteaa.

Hänestä on ollut hauska huomata ulkopaikkakuntalaisten ihastus heidän tutustuessaan ensi kertaa Ruukkiin. Upeaa ympäristöä ja sen suomia mahdollisuuksia on ollut ilo esitellä. Silloin itsekin näkee tutun seudun uusin silmin.

– Ensimmäiseksi yleensä ihmetellään sitä, että metsissä on niin paljon kiviä. Itse en enää kiinnittänyt siihen huomiota.

Mutta miltä Ruukki tuntuu nyt, kun uutta vipinää on tullut hiljaiseen kylään?

– Ruukki on hyvä paikka elää ja olla.

 
 

velimatti

 

Yhdistystoiminta piristää

Ruukin kyläyhdistyksen puheenjohtaja Veli-Matti Miettinen on siitä erikoinen ruukkilainen, että hän on elämänsä aikana pariin otteeseen loikkinut joen toiselle puolelle. Hän on nimittäin syntyjään pyhtääläinen, mutta muutti Ruukkiin Pyhtään kirkonkylältä nuorena miehenä. Asuttuaan kymmenen vuotta Ruukissa, hän palasi jälleen Pyhtäälle ja sitten vielä takaisin 2000-luvun alussa. Vaikuttaa vähän siltä, että muuttamiseen ovat vaikuttaneet naiset.

– No ei nyt ihan aina, Veli-Matti naurahtaa istuessaan ravintola Fellmanin terassilla.

Hänestä kyläyhdistyksen toiminta on tärkeää pikkukylälle. Yhdistyksen toimintaa pyöritään entisessä kirjastossa, ja siitä on tullut eräänlainen olohuone kyläläisille. Yhdistys järjestää monenlaisia tapahtumia. Kirjastoa pidetään auki kaksi päivää viikossa ja tilaa voivat muutkin toimijat vuokrata. Talvitapahtumiakin on, esimerkiksi Runebergin rusettiluistelu, jolloin voidaan myös ajella ponilla ja laskea mäkeä.

– Yhdistyksen vetäminen on kuin pientä firmaa pyörittäisi. Ruukilla on kyläavustajakin. Hän on aivan täystyöllistetty, joten monenlaisen avuntarvetta on, Veli-Matti pohtii.

Häntä eivät pienet piirit ahdistaneet edes nuorena miehenä. Veli-Matti tykkäsi jo silloin liikkua luonnossa ja kalastella. Hän ei ole tuntenut kaipuuta isojen kaupunkien sykkeeseen milloinkaan. Ja pääseehän niihin aina tarvittaessa käymään. Yhteisöllisyys on vahvaa Ruukissa. Kaikki tuntevat toisensa.

– No, se on totta. Niin hyvässä kuin pahassakin, Veli-Matti naurahtaa.

 
 

perhe

 

Turvallinen elämä lapsille

Trampoliini ja leikkimökki. Pitkä rivi fillareita ja pieniä menopelejä siellä täällä. Hedelmäpuita ja -pensaita sekä pihaa reunustava korkea kuusikko, joka toipuu hiljaisena rankkasateesta. Olemme Ruukin ”saaressa”, jota Kymijoki ympäröi. Maria ja Kalle Kallionpään perheeseen kuuluu neljä lasta: Nestori, 14, Siiri, 12, Onni, 9, ja Oiva kuusi vuotta. Muutettuaan 15 vuotta sitten Helsingistä Ruukkiin alun perin paritaloksi rakennettu talo laajennettiin omakotitaloksi. Kalle Kallionpään mukaan remonttia ja muuta hommaa riittää.

– Tänä kesänä pitäisi maalata taloa. Onhan tämä ikuisuusprojekti, jossa työt eivät lopu koskaan, Kalle sanoo hyväntuulisesti.

Kun tuttavapariskunta 15 vuotta sitten esitteli Ruukissa myytävää taloa, päätös sen ostamisesta tapahtui nopeasti. Tulevien lasten lukumäärä ei varmaan ollut silloin vielä tiedossa, mutta ajatus lasten turvallisesta elämästä pikkukylässä kiehtoi. Reilu vuosi muuton jälkeen ”Nestori tuli taloon”. Ja sitten muut lapset. Maria on töissä Loviisassa, Kalle Kotkassa. Sen lisäksi lasten lukuisat harrastukset ajatuttavat vanhempia vähän väliä Loviisaan.

– Onneksi koulubussi kulkee ja harrastuksiin viemme kimppakyydillä. Jos odottelemme treenien tai pelien päättymistä, voimme hoitaa asioita Loviisassa. On silti hienoa, että meillä on täällä oma kyläkauppa, Maria ja Kalle kiittävät.

Auto on todella tarpeen, sillä monet palvelut ovat poistuneet kylältä. Tehtaan alasajo ei koskettanut Mariaa ja Kallea henkilökohtaisesti, mutta monta lasten kaverien vanhempaa kylläkin.

– Onneksi tänne on tullut uusia investointeja. Se on piristymisen merkki, Kalle toteaa.

 
 

Teksti Reija Kokkola  Kuvat Virpi Lehtinen

4