Ihmiset, Lifestyle

Kaupunginosasarja: Historiallinen alakaupunki

24.8.2017
monika

Rauhalliset vanhat korttelit

Alakaupungin vanhat talot, yhteisöllisyys ja tunnelma tekevät siitä viehättävän asuinympäristön. Keskusta on ihan vieressä, mutta samalla kaukana. Hiljaiselo muuttuu ihmisvilinäksi Loviisan Wanhat Talot -viikonloppuna, kun kylään tulee tuhansittain ihmisiä ympäri Suomen.

 

 

Suolatori on alakaupungin sydän

Tiesitkö, että jokainen kissa pystyy ääntelemään sadalla eri tavalla? Miaauuu! Ouvouuuvouuu! Ssshh, krääk! Hiljaisuus, tuijotusta. Kirkunaa ja ulvontaa. Äänistä päätellen Loviisan alakaupungissa Rantatiellä on menossa jonkinlainen teurastus. Bistro Cantoria ja Ölviniä pyörittävää Monika Grönqvistiä naurattaa. Hän tietää, että toinen muhkeista kolleista on Ölvinin työntekijän Hapsu-kissa, joka nyt ottaa mittaa tuntemattomaksi jäävästä toisesta mustasta kollista. Se kuulemma kulkee joka päivä samaa reittiä Ölvinistä Rantatien yli. Nyt ”pojilla” on selvästi näytön paikka.

– Hapsu on meidän poke, Monika nauraa.

Suolatorin aluetta voisi kutsua Loviisan alakaupungin sydämeksi. Siitä on tullut Monikan koti ja työpaikka, niin hyvässä kuin pahassakin. Jo aamuvarhain Monikan saattaa nähdä kastelemassa Ölvinin kukkia ennen kuin hän lähtee toiseen työpaikkaansa keskustaan kampaamoon. Silloin Suolatori nukkuu vielä Ruususen unta.

Viime lokakuussa Loviisan taivas mustui uhkaavasti Suolatorin yllä. Porukkaa oli tulossa paljon Ölviniin Mikko Alatalon keikalle, ja Monika oli työkumppaneineen virittänyt komean telttakatoksen terassin ylle. Viuh vain, ja äkäinen myrskynpuuska, ellei peräti trombi, kaatoi ja rikkoi koko hienouden. Tilalle hommattiin pikavauhtia pressu, joka olikin sitten paikoillaan puoli vuotta.

– No, ainakin se huomattiin, Monika toteaa yrittäjän tyyneydellä.

Nyt on sateinen maanantai ja Suolatorin sekä Rantatien seutu on hiljainen. Kilpaileva kolli on häädetty matkoihinsa, ja Hapsukin komennettu kotiin. Illan pimeydessä kilpaileva naukuja kuitenkin vielä hiipii mestoille.

 
 

wahlstromit

 

Turvallista lapsiperhe-elämää

Kaksi pientä pellavapäistä poikaa istuu Villa Lilla Gulan aidalla Loviisan alakaupungin Puutarhakadulla. Moi, mitä kuuluu, he kysyvät ohikulkijoilta. He ovat Zacharias ja Espen, Rebecca ja Kristian Wahlströmin pojat. Rebeccan pyöristyneestä mahasta voi arvailla, että muutaman vuoden kuluttua aidalla on kolmaskin iloinen lapsi. Wahlströmit muuttivat Rebeccan suvun kesämökkiin syksyllä 2012, kun siihen tuli mahdollisuus.

– Olen lähtöisin Loviisasta. Muistan, kuinka jo pienenä kuljin Puutarhakatua ja ihastelin sen kauniita, vanhoja taloja. Ja ihan omanlaista tunnelmaa, Rebecca kertoo.

Vaikka Wahlströmit ovat omassa rauhassaan aidatulla pihallaan, alakaupungin tunnelma tulvii heille aitojen yli. Tontti sijoittuu Puutarhakadun ja Vesikujan kulmaan. Siellä on tilaa pelata palloa, eikä haittaa, jos se välillä sinkoutuu tien puolelle. Turvallisuus on yksi tärkeä asia lapsiperheelle. Ja oma rauha. Taloa reunustaa mittava terassi.

– Kun kevään ensimmäiset säteet alkavat lämmittää, siirrymme aamukahville terassille. Se on meille vuoden kohokohta. On ihanaa, kun lapset voivat leikkiä pihalla, ja me saamme omaa aikaa ja rauhaa juoda aamukahvit, Kristian ja Rebecca sanovat

 

 

sarita

 

Kissoja ja siilejä

Astuttaessa Sarita Pihtsalmin portista sisään, tulee fiilis siitä, että ollaan kaukana kaupungin kiireestä. Siitäkin huolimatta, että talo sijaitsee aivan alakaupungin ja keskustan rajamailla, Kuningattarenkadulla. Kuistilta kuuluu tuulikellojen vieno helinä. Sarita on koristanut viehättävän sisäpihamiljöönsä paitsi hauskoilla veitsi-haarukka-lusikka-tuulikelloilla, mutta myös erilaisilla auringonvalolla toimivilla värivaloilla. Niitä on terassilla ja isossa, pihaa hallitsevassa omenapuussa. Kahdeksanvuotias Ida-tyttö istuu oman ”kioskinsa” äärellä. Pöydällä on pieniä esineitä, mutta myös tomaattia, jota voi napsia suoraan ruukusta. Talossa on samalla kodinomainen kampaamo.

– Haluan, että asiakkaat saavat kiireettömän ja nautinnollisen hetken omaksi ilokseen, Sarita sanoo.

Kun aikaa, on Sarita istahtaa terassilleen. Hän laittaa rauhallista elokuvamusiikkia tai klassista soimaan ja siemailee teetä. Se on hänen tapansa meditoida, rauhoittua.

– Esiinnyn myös laulajana, joten musiikki on minulle tärkeä osa elämää.

Sarita on asunut alakaupungissa kaksi ja puoli vuotta. Pihapiirin rauhallisuus ja alakaupungin omaleimainen tunnelma tuovat elämään juuri sitä, mistä hän nauttii. Siili käy syömässä, kaupunki on lähellä, ja samalla sopivan kaukana.

– Täällä alakaupungissa ja kodissamme on ihan mieletön energia, hän kuvailee.

Jostain kuuluu outoa puhinaa. Se on se siili, joka välillä vierailee pihapiirissä. Sarita ja Ida ovat antaneet sille ruokaa.

– Kiva, että siilit ovat tulleet takaisin alakaupunkiin. Tosin arvelen, että naapurin kissa käy syömässä sen ruoat, Sarita hymyilee.

 

 

vauhkoset

 

Kotitie on tärkeä

Vuodesta 1999 Puutarhakadulla asuneet Vauhkoset ovat katselleet, kuinka lähitienoolle on tullut moneen paikkaan musta asvalttipinta. Ensin Petri Vauhkonen ajatteli, että voisihan se olla ihan hyvä muutos alakaupunkiin Puutarhakadullekin, sillä hiekkatie on usein kovin kuoppaisessa kunnossa. Hetken mietittyään hän tuli toisiin ajatuksiin. Vaimo Susanne ei missään nimessä haluaisi asvalttipintaa kotitielleen. Ei, vaikka ikkunat täytyy pestä muutaman kerran vuodessa. Kuivalla ilmalla hiekkapöly leijailee ja kovalla sateella rapa roiskuu.

– Ennemmin sitten pesen ikkunat tarvittaessa.

Vauhkosten perheen autot käynnistyvät varhain aamulla, usein jo ennen seitsemää. Petri käy töissä Vantaalla, mutta Susannen työpaikka on lähellä Valkossa.

– Puutarhakadun asukkailla on hyvin vaihtelevat työajat. Me taidamme olla niitä ensimmäisiä lähtijöitä. Yleensä näemme aina samat koiranulkoiluttajat kadulla. Täällä moikataan aina, tunnettiin tai ei, Susanne sanoo.

Susanne lenkkeilee ja Petri on aktiivisesti mukana salibandytoiminnassa. Pojat Jose ja David käyvät treeneissä ahkerasti. Vanhemmat kuskaavat ja ovat muutenkin mukana seuratoiminnassa. Niinpä kotielämä alakaupungissa on – kotielämää. Kesäisin puutarhassa, talvella kotona kakluunien lämmössä. Vauhkosista on mukavaa, että pojat ovat saaneet elää tähänastisen elämänsä samassa turvallisessa talossa.

– Ehkä se merkitsee heille paljon myös myöhemmässä elämässä, he pohtivat.

Myös Vauhkoset mainitsevat alakaupunkiin palanneet siilit.

– Ne luulevat olevansa piilossa, vaikka takapuoli pilkistää pusikosta, Petri naurahtaa.

 

 

Teksti Reija Kokkola  Kuvat Kalevi Ketoluoto

1