Ihmiset, Kulttuuri

Intohimoinen keräilijä löysi Loviisan sielun

19.12.2016
eddie_1

Eddie Bruce on syventynyt kotikaupunkinsa historiaan ja ihmisiin vanhojen valokuvien, kaitafilmien ja esineiden kautta.

 

Eddie Bruce, suunnilleen kaikki loviisalaiset tuntevat sinut intohimostasi keräilyyn. Kuinka laaja kokoelmasi on?

– Kun kerään kaikenikäisiä juttuja ja älyttömyyksiäkin liittyen Loviisaan, niin on mahdotonta sanoa kuinka paljon on mitäkin. Keräänhän esineitä, pieniä ja vähän isompia, dokumentteja, kirjallisuutta, valokuvia, postikortteja ja negatiiveja. Niin sanottua loviisalaista cinderellaa edustavia mainoskyniä on nelisensataa erilaista, tulitikkuetikettejä jokunen sata, firmojen erilaisia firmakuoria satoja, paikallisten firmojen laskulomakkeita eri aikakausilta tuhansia…

 

Paljonko ne vievät tilaa?

– Osa Loviisa-kohteista on asunnon puolella ja toinen osa ”studiossa”, jossa on noin 20 neliötä – myös kaikenlaista ”hävitettävää” rompetta. Pelkkiä Loviisa-aiheisia negatiiveja on muutama kymmenen isoa laatikollista.

 

Miten noin laajaa kokoelmaa voi ylipäätään hallita, vai voiko?

– No ei voi. Elämä ei tule valmiiksi tältä osin. Himokeräilijöiden yhteinen ja jatkuva ongelma on uudelleenjärjestely ja uudelleenjärjestely ja uudelleenjärjestely. Siinä välissä kertyy laatikoittain hankittua tavaraa mitä ei ehdi käydä läpi. Pitää vain todeta, ettei sitä onnellisemmaksi tule pyyhkimällä pölyjä tai miettimällä näitä asioita sen enempää.

 

Montako tuntia saatat päivässä keskittyä kuvien ja keräilyesineiden tutkimiseen?

– Nykyään vähemmän kuin ennen, vaikka olen eläkkeellä. Liekö nykyään 4–5 tuntia päivässä?

 

Miten yksinäistä puuhaa keräily on? Vai liittyykö siihen yhteisöllisyyttä?

– Sekä että! Yksin sitä duunaa niitä kohteita, mutta koko ajan ollaan yhteyksissä muihin keräilijöihin. Parhaimmillaan minulla oli postituslistalla kirjepostiaikaan pitkälti yli kaksituhatta osoitetta. Ennen nettiä fyysiset tapaamiset olivat hyvin tärkeitä, kerhotapaamisia oli neljä kertaa kuukaudessa, lisäksi matkustettiin tapahtumiin naapurikaupunkeihin Kotkaan, Lahteen, Kouvolaan, Porvooseen ja Helsinkiin. Edelleen haetaan täydennystä samoilla tavoilla, mutta rinnalle on tullut jokapäiväinen netti, meilit, facebook jne.

 

Onko jokin kuva tai esine sinulle erityisen rakas?

– Rakkaita on paljon, menneiden aikojen kuvat kyllä ykkösenä. Hyvin rakas on esimerkiksi kokoelma esifilateelisia kirjeitä Loviisasta 1750-luvulta 1850-luvulle, samoin kaikenikäiset puhelinluettelot!

 

Siinteleekö jokin valokuva vielä haaveissasi?

– Toivon, että löytäisin vielä uusia talo- ja katunäkymiä, joita en ole aikaisemmin nähnyt ja kuvia myöhemmin puretuista rakennuksista. ”Kadonneet näkymät” ovat ikuinen haaveeni, myös ne talot, jotka ovat sijainneet sellaisissa paikoissa missä niiden kuvaaminen on ollut sen ajan välineillä vaikeaa ellei mahdotonta. Lisäksi toivon löytäväni kuvia, jotka on otettu erikoisista kuvakulmista, sillä monet rakennukset on kuvattu yhdestä ja samasta kulmasta.

 

Mitä Loviisa-aiheiset vanhat valokuvat, kortit ja kaitafilmit sinulle kertovat Loviisasta ja loviisalaisista?

– Niitä tutkiessani minulle tulee aina mieleen ajatus, että samanlaisia ihmisiä ne ovat olleet kuin mekin – he ovat vain eläneet eri aikaa. Elämä oli ennen hyvin värikästä, paljon monipuolisempaa kuin yleensä kuvitellaan.

 

Mitä erityistä olet oppinut keräilyn kautta?

– Konkreettisten dokumenttien, tavaroiden ja esineiden keräily on se ykkösasia keräilijälle. Kaikki se mitä oppii, tulee sivutuotteena. Siinä sivussa saa tietoa esimerkiksi siitä, milloin ja missä joku firma toimi, mitä se möi tai valmisti.

 

Minkälaisen ”palkinnon” keräilijä saa työstään?

– Palkinnosta on ivallisesti sanottu, että keräilijä on kiihkeimmillään juuri ennen kuin hän saa hankittua jotain omakseen. Kuvat maisemista ja ihmisistä, laskut ja dokumentit kaupankäynnistä entisaikoina ja esineet ovat antaneet itselleni tunteen, että kuulun tähän historialliseen paikkaan.

 

Mitä olet oppinut loviisalaisuudesta, vai voiko sellaisesta puhuakaan?

– Olen oppinut arvostamaan entisaikojen ihmisten aikaansaannoksia. Loviisa on ollut värikäs, kansainvälinen ja mielenkiintoinen kaupungin perustamisesta asti, kaksikielinen kaupunki, jossa on eletty aina sovussa, sisällissota-vaihetta lukuunottamatta.

– Haluan viitata myös monien tuntemaan ja Loviisassa opettajanakin toimineeseen Olle Siréniin. Hän korosti, että Loviisassa ei röyhistellä. Loviisalaisten asenne on aina ollut vaatimaton, myös tapa puhua ”no – ganska bra” tai ”kyllä se välttää” -tyyliin, vaikka olisi tehty jotakin älyttömän suurta ja merkittävää.

– Olle Sirén viittasi jossakin yhteydessä myös keskiaikaiseen isländska sagor -kirjallisuuteen ja veti laveasti yhtäläisyysmerkit itäuusmaalaiseen vaatimattomuuteen, understatement-asenteeseen, uhoamisen vastakohtana. Eikä vaatimattomuus tällöin tarkoita samaa kuin heikko itsetunto, päinvastoin.

 

eddie_2

 

Valokuvakavalkadi vailla vertaa

Kuningattarenkadulla, kauppakeskus Gallerian ikkunassa voi ihastella Eddie Brucen valokuva-arkiston aarteita eli loviisalaiselämää Aatos Åkerblomin, Jorma Harjun, Gottfried Sirénin ja myös Brucen itsensä kuvaamina. Rosvall, eli Veikon kone, kokosi kuvat kaikkia loviisalaisia ilahduttavaksi esitykseksi. Kiitos Eddie & Rosvall&Co!

 
 

Tästä kaikki alkoi

Eddie Brucen keräilykipinä syttyi jo pikkupoikana.

– Kun olin seitsemän vanha, sain siskoltani postimerkkikokoelman joululahjaksi. Kaikenlaiset muutkin pikku jutut kiinnostivat. Keräsin tulitikkurasioita ja tupakka-askeja katujen varsilta. Tutkin niitä suurella mielenkiinnolla, mutta en aluksi säilyttänyt pitempään.

Ensimmäinen virstanpylväs keräilijänalun uralla tuli eteen 16-vuotiaana, kun Eddie sairastui vakavasti.

– Olin eristyksissä, ja suunnilleen ainoan kosketuksen ulkomaailmaan tarjosi Postimerkki-lehti, jossa julkaistiin vaihtoilmoituksia. Lähetin kirjeitä ja oli kiva vastaanottaa kirjeitä. Vaihtamalla postimerkkejä pysyin elämänlangassa kiinni.

Vähän myöhemmin vanhat purkutalot osoittautuivat nuorelle miehelle aarrekammioiksi.

Eddie Bruce muistaa, miten esimerkiksi Östra Nylandin vanha painotalo purettiin Itäisellä Tullikadulla.

– Kaikenlaiset pikku esineet, kortit, paperit ja kirjekuoret lensivät ympäriinsä, ja minä kävin dyykkaamassa niitä koulumatkan varrelta.

 
 

Teksti Seppo Iisalo  Kuva Janne Lehtinen

2